Vuosi 2018 on ollut heti alkuun kuin hyvä vanha ystävä. Se tuli luokseni juuri niin kuin sen pitikin: skumppaa limumukista, välähdys Espoon taivaasta täynnä pauketta ja välkettä ja takaisin todellisuuteen. En itkenyt yksin kotona.
Viime vuonna löysin elämän, vuosi 2018 voisi olla itsensä löytämisen vuosi. Olen yrittänyt olla armollinen itselleni. Niin kuin: minä kelpaan, minä riitän. Mutta pitäisi pystyä lopettamaan liiallinen itseensä ja muihin keskittyminen, sellainen jatkuva vertailukamppailu. Lopettaa se ajatus päässä millainen minun pitäisi olla. Ei tuhlata enää energiaa siihen.
Mutta sitten olen kuin jonkin aavan meren äärellä tai aution hiekka-aavikon edessä – niin pienenä, niin mitättömänä. Enkä tiedä, mistä lähteä etsimään.
(Sellainen pienen pieni tuntu on, että se on jossain siellä, missä ihmisetkin.)
