Vihaan kynään tarttumista ja sitä hidasta kirjoittamista, vihaan myös tyhjiä tekstikenttiä. Kaikki tavanomainen ahdistaa. Päivä vain ja seinät kaatuu päälle ja olen täysin mitätön, poissa pelistä — tai takaisin siinä kammottavassa, ilon ja kaiken onnen ja olemassaolon tuhoavassa pelissä, kun arki, rutiinit ja syksy huutavat pään sisällä ja sen ulkopuolella, tulevat vain lähemmäksi koko ajan koko ajan, ja tuntuu kuin tukehtuisi. Minulla on iso kortti kädessä ja voin valita huonon vaihtoehdon tai huonon vaihtoehdon. Minä luulin, että nyt se tapahtuu — 20 ikävuotta on se raja, se piste, jota ei voi kirjoittaa, vaikka olen sen jo sanonut ääneen.
Kesätyö oli muka kehittävää mutta olen edelleen tässä, kun en kykene mihinkään ja häpeän silmäni päästä älyttömien asioiden takia. Itkin, kun tajusin taas ajavani sitä samaa tietä. En tiedä, mitä tunnen enkä tiedä, miksi olen tuntematta. Olin koko lomaviikon niin vahvasti joka hetkessä, kun ei ollut mitään mutta silti kaikki käsillä. Ei ollut mitään, mitä täällä. Ja tukehdun kaikkeen, mikä on täällä. Ei mitään, mitä odottaa ei mitään ei mitään ei mitään, vain tukahdutettuja itkuja ja nieltyjä kyyneleitä koko kotimatkan ajan.
Olen niin tavattoman hukassa itseni kanssa. Hävitin ainakin kaksi kolmasosaa seuratuistani instagramissa — hävitin sen teennäisen maailman, jota päivä toisensa jälkeen imin itseeni ja olin koko ajan enemmän en mitään. Poistin bloglovin-sovelluksen. Olen koko kesän vältellyt tietokonetta. Olen yrittänyt elää. Keskittymiskyvystä en tiedä enää mitään. Voi taivas, tuntuu kuin en muistaisi koko kesästä mitään (tärkeät hetket on kalenterissa, ei hätää ei hätää) ja itkettää ja tahtoisin vain jotain hyvää ja oikeanlaista.
Oikeasti kaikki on sinänsä loistavasti — on vain sellaisia asioita kuin vuodenaikojen päättymiset ja alkamiset, ajan kuluminen, päivämäärät ja niiden lähestyminen. Ja tuntuu kuin vihdoin saisi otteen elämästä mutta juuri silloin se kaikki katoaakin tai muuttuu ja sitten ollaankin taas laskukiidossa ja kaikki sekaisin ja hajallaan.
