Tänään paistaa aurinko.

Tunnen itseni niin pieneksi ja kyvyttömäksi ja lapselliseksi muihin ikäisiini tai vuotta vanhempiin verrattuna. Naurattaa se.

Tänään on hyvä päivä. Aamulla tuntui auringossa uudelta ja vapaalta eilisen epätoivon suhteen. (Eilinen oli ihana. Eilen laittauduin nätiksi ja eilen rakkaat ihmiset, mutta eilen kurja sää tuntui melkein velvoittavan hukkumaan siihen pimeyteen.)

En osaa ajatella. Tai vaikka osaisinkin, en osaa pukea ajatuksia sanoiksi ja saan kärsiä siitä. Kykyni tuntea empatiaa tiettyjä (kuvitella, vain tiettyjä) ihmisiä kohtaan on täysin mitätön. Tunnen vain raivoa ja inhoa ja mietin, että onpa sairasta, toivottavasti en pilaa mitään.

Pimeässä juokseminen on ihanaa, yksi iltapäivä vihasin auringonvaloa ja yritin unohtua. Mä olen syönyt kahtena aamuna aamupalaksi pannukakkuja. Perjantaina maalasin ja mut pelastettiin ja nauroin.

Kirjamessuilla olin ostamatta yhtäkään kirjaa (se hävettää ja harmittaa), ostin vain metrilakua ja pullaa ja kuuntelin lemppari kirjailijaani ja Sauli Niinistöä ja Sirpa Kähköstä ja pidin kädessäni liian monta hyvää kirjaa. Elämä jatkuu.

Tahdon tehdä mokkapaloja ja katsoa kaksi elokuvaa. Alinopeutta ajavat ihmiset saavat mut raivon partaalle. Pakastimessa on jätskiä.

Oikeasti, mä en ihan ymmärrä itseäni. Mulla on niin suloista koiraa, että voisin vain halata ja rutistaa niitä sydämeni kyllyydestä mutta pelkään, että ne menee rikki.

"Nyt on syksy, ja kultaiset linnut / lentävät kaikki kotiin sinisen veden yli"

Kameran muistikortilta löytyy pelkkää minää viimeisen kahden kuukauden ajalta. Hetket ovat mukamas puhelimessa, puhelin on hidas ja hermoja raastava, ja maailma muutti suuntaansa, kun näytön kulmaan tuli ensimmäinen pienen pieni särö.

Tässä elokuun 23. ja kesän viimeinen lämpö siinä päivässä. Kesä oli ihana, kesä jäi minuun, vaikka syksy teki tuloaan. Aamulla vahdin koiraa takapihalla ja katselin puita ja tajuntaani iskeytyi syksy paljon realistisemmin. Olen sulkenut syksyn pois mielestäni (ja kiitänyt päivien mukana). Ehkä se on ollut se aurinkoinen sää. Viime vuonna tähän aikaan höpisin päiväkirjassa innoissani jouluvalojen laittamisesta huoneeseeni. Nyt on täytynyt kuitenkin pysähtyä ja keskittyä ottamaan isompi askel eteenpäin. Ihmiset, ensi viikolla on marraskuu.

Ehkä hyvä näin. Hyvä, että en ole lähtenyt syksyyn mukaan sillä tavalla. Vaikka vuodenaikojen vaihtelut ovat ihastuttavia, olen elänyt jossain muualla. Tämä hetki on niin erilainen verrattuna vuodentakaiseen. Iskä ihmettelee vähäistä työmäärääni koulun suhteen. Itse ihmettelen, kuinka toinen huomaa sen. Olen tuntenut kouluun liittyen niin vähän ahdistusta, että olo on helpottunut. En menetä yöunia eikä epätoivo lamauta kesken kaiken. Elämän suhteen olen tuntenut niin paljon ahdistusta, että on pelottanut. Olen juurruttanut mieleeni täydellisesti opitun avuttomuuden. Inhottaa, kun kaikki ei voi olla tasapainossa. Inhottaa, kun ajattelen liikaa.

En tiedä, en tiedä. Tahtoisin mielen täynnä hienoja ideoita ja olla aloitteellinen mutta olen vain tällainen elelijä. 

"Kuka sanoi että askel painaa jo, olen kevyt kuin sudenkorento"

No niin, no niin, 233 päivää siihen jos ja kun saan valkolakin päähäni. Toissapäivänä luin vanhaa päiväkirjaani ja sinne olin kirjoittanut 906 päivää. 164 päivää synttäreihin, en itsekään tiedä, miksi lasken päiviä siihen. 70 päivää jouluun.

Tänään vein ensimmäistä kertaa elämässäni auton katsastukseen. Se oli jännittävää.

Viime yönä näin takaumaunen vanhojen tansseista.

Mä olen vihannut mun elämää. Äiti etsi mulle palapelin enkä vihaa enää niin paljoa.

Opin, että hiukset voi pestä myös hoitoaineella.

Tässä näette, kuinka naiset pyllistelevät kenkäkaupassa. (Ikuistan kengät puhelimeen, ettei tekisi niin pahaa jättää niitä sinne kauppaan.)

Se oli tähdenlento, ei hävittäjä, piste.

Ehkä toivoin käveleväni pitkin tulevan kotikaupunkini katuja.

Ehkä unohdin katsoa eteeni. 

(Ja minähän en ikinä kompuroi.)

Sitten katson taivaalle ja suoraan silmieni edessä kaksi ohikiitävää hetkeä.

Toisessa hyvästellään ja toisessa toivotaan.

Kylmyys pistelee reisissä ja säärissä.

Juoksin eilen tunnin ja ymmärsin vuodenaikojen tuovan uusia ulottuvuuksia kaikkeen tekemiseen.

Olen pelkkiä hymyjä, en vain osaa näyttää niitä.

"ja sun maailma on valmis"

Toinen asettui sammalmättäälle katselemaan maailmaa mutta silmät painuivat kiinni.

Tänään olen miettinyt, milloin minusta tulee normaali. Olen rakastanut aurinkoa, vihannut, kun se menee puiden taakse piiloon, ja istun edelleen siinä niin ja raavin pöytää. Tunnen niin ylitsepääsemätöntä riittämättömyyttä, että voisi vaikka itkeä. Kännykästä loppuu akku. Sitä ennen tuntuu siltä, että voisin kirkua telkkarille, kun kuulen tunnin sisällä jo kolmatta kertaa samat älyttömät tyhmät iljettävät mainokset. Olo on lohduton, käyn suihkussa, syön kaksi riviä suklaata ja olo on enää vain tyhjä. Mietin, pitäisikö sinne juoksemaan ehkä joinain päivinä mennä ihan oikeasti vain kuluttamaan niitä kaloreita.

Olen kiittämätön ja väsynyt. Toivon, ettei syysloma tee mua hulluksi. Tai että en tee itseäni hulluksi syyslomalla. Mä olen juonut kahtena päivänä kaakaota. On tehnyt mieli itkeä, mutta olenkin vain itkettänyt muita. Välillä osaan olla katkera. Olen laiska. Nykyään pidän hiuksiani letillä. Tahtoisin ratsastamaan pitkin metsiä ja peltoja ja tahtoisin eräät nätit kengät ja tahtoisin koko maailman.

En oikein pääse perille mun elämästäni. Arveluttaa, pääsenkö nyt ylipäänsä milloinkaan.

1.8.2015.

Oli kesä ja tiputin mozzarella-leipäni mozzarellan kahviin ja nykyihmisen tapaan riensin ikuistamaan tätä hetkeä kuvaksi sen sijaan, että olisin ehkä siivonnut.

Huomenna ajattelin tehdä uunipuuroa.

Huomenna on jo torstai

Mä olen koukussa Fazerin Puikula täysjyväruis -leipään.

Okei, mutta voi itku, tänään opo kertoi mulle, mitä teen, jos en pääse opiskelemaan, ja olo helpottui ja tuntuu yksinkertaisesti hyvältä. Elämä ei lopu. Mun pitäisi ehkä myös päästä eroon suorittamisesta ja saada jokin muu motiivi opiskelulle.

Mä olen vähän niin kuin lipunut läpi päivien. Viime yönä nukuin kymmenen tuntia. Kädet, käsivarret ja jalat kuivuivat heti tästä kylmästä syysilmasta, ei tätä ihmiskehoa ole luotu näin pohjoisille leveysasteille.

Muutamana päivänä kotiin ajaessani olen nähnyt tienvarressa kävelevän pakolaisia. Ensimmäisellä kerralla mietin, näinkö oikein. Tuntuu siltä kuin joku pandemia olisi lopulta levinnyt tähänkin kolkkaan ja nyt se oikeasti on täällä. Kuulostan joltain rasistilta. Oikeasti olen vain onnellinen, että ne ihmiset ovat vähintäänkin päässeet turvaan. Tänään siinä tienvarressa aurinkoisessa iltapäivässä käveli mies ja nainen käsikynkässä ja he hymyilivät, lapsi käveli heidän vieressään. Se näky lämmitti sydäntä.

Yksi päivä mulle tuli sellainen olo, että olin nähnyt unta, jossa puhuttiin saksaa. Mulle on käynyt myös kahtena iltana niin, että en ole saanut unta, olen ottanut melatoniinin, mennyt takaisin sänkyyn ja aamulla mulla ei ole mitään muistikuvaa, mitä sen jälkeen on tapahtunut eli mulla ei ole käsitystä, milloin olen nukahtanut ja kuinka kauan olen siinä ennen nukahtamista pyörinyt. Ihan kiva.

"ja taivaanrannalla kimpoavat ilmaan hopeanvalkoiset linnut."

Olo on niin raskas mutta silti niin mitäänsanomaton ja kevyt.

Mä en ole meikannut ainakaan yhteentoista päivään.

Oikeastaan olen viime päivät vihannut kirjoittaa.

"mä tykkään valio-myrskystä. ihan ku ois muumipyrstö ja peikkopeikko"

Koska Instagramiin ei voi laittaa kahta kuvaa taivaasta peräkkäin.

(Näen pimeässä mahdottoman huonosti.)

"Miksi puu on udmurtiksi pu mutta unkariksi fa?"

Mä olen tavattoman kyllästynyt tähän vuoristorataan, jota mun elämä näyttää mukailevan. Tai enimmäkseen tähän pohjamudissa rypemiseen näin kauniisti sanottuna.

Mä menetän toivoni kaiken suhteen, ihan kaiken, ja tahtoisin kavereita, mutta samalla muut ihmiset tuntuvat niin absurdilta ajatukselta ja elelen vain täällä omassa kuplassani.

Mä en usko itseeni ja se tekee kaiken niin vaikeaksi. Varaudun pahimpaan.

Oikeasti kaiken pitäisi olla nyt niin niin hyvin mutta kaikki on niin niin huonosti ja turhauttaa ja itkettää ja ahdistaa, blah.