"Hiljaisina tuijottaisimmme toisiamme"

Hei. Moi, mä olen melkein kuin vaiennut täällä blogin puolella. Se ei ole ollut tarkotus, mutta kun väsyttää joka ikinen päivä. Ja sen väsymyksen toveriksi valitsen mieluummin läksyt ja kaiken muun kouluun liittyvän kuin blogin. Mjeh mjeh. Totuushan on että mulla ei ole about minkäänlaista sosiaalista elämää, mä olen korvannut sen koululla. Periaatteessa. Ja tuskailen kuinka kaikki on mennytkin näin hassusti, mutta mä en valita. En edes tiedä miksi mä kirjoitan blogia. En pysty edes kirjoittamaan tänne niin kuin haluaisin. En tiedä, ehkä löydän tästä vain keinon viestittää maailmalle kuinka mun elämä on tällaista, ihan rehellisesti.

Koska ruoka on parasta, paitsi vaaleanpunainen mömmö tuossa, joka sisälsi vain kananmunan valkuaista ja vadelmia. Ja okei, en todellakaan ole 24/7 noin terveellinen. Nytkin syön Tupla-patukkaa ja vikassa kollaasissa voi nähdä kaikkea muuta pahaa.

Ja koska valtaosa bloggaajista ottaa itsestään kuvia, valikoi parhaimmiston ja laittaa blogiin, niin miksi en minäkin. Okei, immeiset voitte kyseenalaistaa parhaimmisto-sanaa, mutta öhh, joka ikinen kerta kun julkaisen omaa pärstäkuvaa netissä, oon ihan wtf?! En edes osaa sanoa saako siitä jotain kieroutunutta itsevarmuutta tai mielihyvää. Mä olen ruma, mutta silti julkaisen itsestäni kuvia? Wuuuuut? Mutta tässä vaiheessa asiaa selventää sana parhaimmisto. Ihmeellinen logiikka tällä kertaa.

Mutta huomatkaa villasukaaat! JEII, syssy on tullut.

Mun viikkoon on mahtunut hirveästi kaikkea "jännää". Keskiviikkona vain pölähdin äikän tunnilla ryhmäni kanssa luokan eteen ja esittelin kirjan. Ilman minkäänlaista panikointia, yöunien menettämisiä tai hengenpelastaja-paperia. En voinut ihan oikeasti uskoa että minä, joka olen maailman ujoin ja eniten esitelmiä kammoksuva, selitin kaiken vain höpötellen ja yleisöön katsoen. Dafuq, en edes jännittänyt sitä! ...paitsi juuri ennen kuin tunti alkoi. ((: Ja ääni oli pelkkää tärinää. Ja eilen jäin ainoana tyttönä esittämään musiikinopettajalle taitojani, kun kaikki muut tytöt haluavat tulla keskiviikkona tuntia aikasemmin kouluun ja soittaa/laulaa vasta silloin. Juu eli uh, olen ihan true tyttö, joka jäi kaikkien poikien kanssa sinne. Tyttö tyttö tyttö, nyt kaikki tietävät. Hirveä lajittelija-hirviö olen. Ja sekaisin. Se oli se Tupla. Mutta onneksi olen nimilistalla ensimmäisenä ja sain bassotella biisin mukavasti opettajalle ensimmäisenä ja opettaja sanoi, että se meni hyvin ja elämä hymyili. Ja jännä jatkuu kera ensiviikkoisen koeviikon. Se on ihan oikeasti pelottavaa, kun ei tiedä yhtään mitä odottaa.

Ja oh god, koin keskiviikkona huikeaa materialismionnellisuutta laskimesta. Ei ole normaalia, mutta silti. Niin kallis ja niin hieno, materiaa, materiaa, materiaa. ♥ Ja Tupla varmaankin aiheutti mulle hullun nauruhysterian, kun muistin mitä kaikkea luovaa ja viihdyttävää mainoksen analysointi saikaan mut tekemään. Tilannehuumoria silloin ja nyt. lol. Ja omm, Bree-piirakkajutu. ♥ Meinasin kylläkin kuolla sokerin yliannostukseen, mutta ei se mitään.

Nyt kirjoitan tänne, että lähden iskälle, koska veliseni on siellä ja voi selventää matikan epäloogisuuksia, joten ehkä asia konkretisoituu hiukan enemmän enkä vain jää kotiin rypemään itsesääliin, kun kukaan ei kaipaa minua missään.

"En mä haluu kulkee viha sydämessä"

Näin viime yönä tähtitaivaan ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Päästin koirat pihalle ja ihmettelin taivasta. En mä edes muistanut miltä tähtitaivas näyttää. Ja nyt mulla on siitä ihan omia kuvia. Hiukan vain laaduttomia sellaisia.

Ahdistaa tämä yksinoleminen kotona. Porukat on lomalla ja normaalisti mä nauttisin tästä, mutta nyt vain tuskailen. Vihaan sitä tunnetta kun olen tullut koulusta kotiin ja alan tekemään läksyjä odottaen äitiä kotiin. Ja sitten kukaan ei tulekaan ja on ihan yksin. On vain omat ajatukset mitkä saa taas julman ylivallan. Ja koirat, ne on levottomia, kun lauma ei ole koossa.

Ja ahdistaa koulu. Mun elämäni ensimmäinen koeviikko lähestyy enkä tiedä yhtään mitä odottaa. Teen kirottua portfoliota, jota en osaa oikeasti edes tehdä. Pelkään koko ajan että pitkä matikka osoittautuukin liian vaikeaksi mulle. Päivämäärät on kuin jotain hirviöitä. Joka ikinen englannin tunti on pelkkää ahdistumista ja pelkoa. Ei ketään voi pakottaa puhumaan. En ole osannut luoda yhtäkään uutta kaverisuhdetta. Liikaa ihmisiä joka puolella. Nälkiinnyn siellä joka päivä. Mutta rakastan sitä hetkeä, kun koulu loppuu ja pääsee kotiin. ^^

Vuorokaudesta vain loppuu tunnit kesken. Edes viikonloput ei riitä mihinkään, kun aika vain menee pois.

Ja aamulla kaikki oli sitten pelkkää epäselvyyttä.

"Ei kotipoika kulje ylisuuris kengis"

Hei kaikki ihmiset ja ei-ihmiset. Mulla ei ollut mitään ajatusta miten tämä vihdoin ja viimein "laadukkaita" kuvia sisältävä postaus olisi tällä kertaa oikeasti pitänyt aloittaa, joten siksipä zero. Ja mourun antama tuliainen. Vanha kuva, jonka sain vasta tänään aikaseksi muokata. Hitaus ja laiskuus ovat tällä kertaa tekosyynä.

Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, mulla on aivan hillitön opiskelumotivaatio. Oon ehkä hullu, kun sanon rakastavani uusien asioiden oppimista. Aloittaminen on aivan älyttömän vaikeaa esim. läksyistä puhuttaessa, mutta kun pääsen vauhtiin, ei se niin tuskaa olekaan. Ja suurta onnellisuutta tuottaa niinkin vaatimaton asia, kuin se että osaan tehdä kaikki matikan läksyt. Toisaalta sitten kun en osaa, se on pelkkää itkemistä, panikoimista ja itsesääliin vajoamista. Lukio on kuitenkin superi mahtava paikka. Ainakin verrattuna yläasteeseen. Vihdoin tunnen opiskelevani itseäni varten enkä ketään muuta varten.

Hmm, koska taivashan on liian aliarvostettu.

Mitä muuta merkittävää (eli siis hyödytöntä ja turhaa) haluaisin höpötellä..? Olin viikon flunssassa. Se hullu tauti iski heti seuraavana päivänä, kun olin rennon letkeästi juossut uuden ennätykseni 11km. Oli muuten ehkä maailman mahtavin fiilis! Sitä vain juoksi ja juoksi, ja yritti koko ajan pidentää lenkkiä, kun ei halunnut palata kotiin. Ja vasta eilen uskalsin vasta seuraavan kerran mennä juoksemaan. 5,5km, mutta jalat oli pelkkää voimattomutta. Lihaskunto on uudestaan kaveri ja kohta on toivottavasti taas voimaa.

Revin huulta ja nyt siitä tulee verta..? Ja nyt on jo syyskuu, ihan pimeetä. Siis outoa. Ulkona on lämmin ja siellä on vihreää. Vaikka pimeys tulee päivä päivältä aikaisemmin, aamuisin jäätyy ajaessa kouluun ja puissa on punaisia ja keltaisia läiskiä. Tarvitsisin uusia paitoja, mutta aika ei suostu riittämään kirppisten kiertelyyn. Paitsi että viime viikolla tuli käytyä kiertelemässä yksi kirppis ja ostin samanlaisen huivin minkä jo omistan, mutta vain erivärisenä. Tuntuu etten enää kykene ostamaan mitään muuta kuin urheiluvaatteita uutena kaupasta...

Harrastin viime viikolla yhtenä päivänä sosiaalisuutta. Käytiin nimittäin mourun kanssa pitkästä aikaa kuvailemassa, mutta säälittävän vähän julkaisukelpoista materiaalia. Onneksi memet ovat tovereita.

Loppuun vielä pienet ajattelin-shaiba. Ajattelin lisätä tänne ikiomaan blogiini kaikkien riesaksi tehokkaan tai ei-niin-tehokkaan kopioinnin eston ja sairastuttaa hiiren oikean näppäimen. Se on oikeesti niin ärsyttävä, että naurattaa. Ja koska tämä blogi on hauskuuden ylijumala, tulee oikea näppäin -vammaus tännekin.

Ja ajattelin että voisin postata useammin. Enemmän kuin kerran viikossa. Koska laaduttomien kännykkäkuvien jakaminen ja turhuuden kirjoittaminen on mukavaa.

Ja ajattelin mennä nyt pesemään hampaat ja tekemään jotain muuta hyödyllistä. Ja whoaa, mulla mukamas kaksi anonyymiä lukijaa?! Aika jännää tämä.