toivonkipinä hei.

Tänään ranskalainen sähköpostikirjeystäväni, joka kesän alussa muuttui juttukaveriksi facebookissa, saapui Suomeen ja se oli hirveän jännittävää.

Paljon jännittävämpää olisi ollut, jos olisin päässyt tapaamaan häntä Helsinkiin. Mutta olen siihenkin liian rajoittunut, vihaan itseäni liikaa liikaa, kun en osaa puhua englantia.

Tai ehkä osaisin, en tiedä, en ikinä sitä kykene puhumaan, joten en tiedä.

Olen kuitenkin iloinen, joo.

Vaikka kuusi päivää kesälomaa jäljellä. Haluaisin mennä keräämään mustikoita.

Taidan olla aika helpottunut siitä, että tänä syksynä kouluun palaaminen on helpompaa, kun kaikki on ihan tuttua ja turvallista. Ehkä.

Tiedättekös, minut sysättiin naamakirjassa lukioni vanhojentanssiryhmään ja tulin surulliseksi. Itkin joo o.
Mutta sitten pikkuinen innostus heräsi sisälläni ja ajattelin mitä jos.

Viikonloppuna taidan päästä käymään Hangossa. Ehdotin ensiksi Tammisaarta, unohdin Hangon olemassaolon, johtuen varmaan siitä, etten siellä ikinä ole käynyt.

Päivät ovat toistaneet itseään, kun kulutetaan aikaamme leikkaushaavapotilaan kanssa kotona. En valita.

Alkuviikosta ahdistuin. Koska satutin pohkeen enkä käytönnössä katsoen kyennyt kahteen päivään liikkumaan mitenkään. Se oli oikeasti kamalaa.

Äsken join Reilun kaupan teetä kera Reilun kaupan hunajan.

Olen myös
syönyt paljon paljon minivesimeloneita ja

oppinut seisomaan sillä tavalla hienosti päälläni

ja katsonut hirveästi Wallander-elokuvia.

Huomenna on elokuu ja syksy pelottaa.

New York

Vihdoin ja viimein. Kuvat jo lähes seitsemän viikon takaa. Seitsemän. Älytöntä.

Tässä kuitenkin, vihdoin.

Kuvatekstit ovat tällä kertaa liian yliarvostettuja. Kuvissa kuitenkin Time Squarea, ihastuttava Bryant Park, World Trade Center -muistomerkki sekä upouusi One World Trade Center, Rockefeller Centerin GE buildinginin katolta näkymiä 259 metrin korkeudedsta, pikkuinen Vapaudenpatsas, Brooklyn Bridge Manhattan Bridgeltä kuvattuna, Central Park...

Taisin ehkäpä rakastua tähän suurkaupunkiin.

Rakastan taas kaikkea liikaa hirveästi

Voiko tähän yltiöpäiseen elämän ihanuuteen ja kaiken rakastamiseen hukkua?!

Elämä on niin hirveän ihmeellistä ja ihanaa, tuntuu, että rakastan tätä kaikkea päivä päivältä enemmän ja enemmän.

Onhan tämä ihan sallittua, onhan(?).

Vietin porukan, jonka kanssa asustelen vuoden päivät täällä näin kotona, ihastuttavan viikon mökillä.

Rakastin luontoa ja kaikkia maisemia. Niitä avaria mäntymetsiä ja sitä ihanaa hiekkatietä. Ja mökkitietä. Siellä oli niin paljon hyttysiä, etten ole eläessäni edes nähnyt niitä niin paljon yhdellä kertaa.

Nauroin katketakseni istuessani polkuveneen kyytiin ja alkaessani polkea. Ihan oikeasti nauroin, nauroin niin niin paljon enkä pystynyt lopettamaan. Soudin myös käteni kipeiksi.

Ja uin! Uin joka päivä, välillä vesi oli jäätävää, viimeisenä iltana lilluin vedessä ja sain koiralta pusun.

Oma onnellisuus kaksinkertaistuu, kun koirat ovat onnellisia.

Vietettiin koiran synttäreitä ja omia nimipäiviä. Samana päivänä jee.

Otettiin spontaniisti ilo irti sateisistakin päivistä. Vaikka aamut olivatkin kurjia silloin.

Näin Suomalaisia pikku kyliä ja oloni helpottui, kun tajusin etten asukaan Suomen ankeimmassa kylässä.

Puoli minuuttia tästä kuvasta varjo kaatui, se oli ihan hullua ja vettä satoi niin paljon.

Luin myös yhden hyvän kirjan lisää. Sofi Oksanen on tämänhetkinen ehdoton lempikirjailijani.

Ja ne auringonlaskut. En kykene edes kuvailemaan niitä. Kuitenkin rakastin niitä.

En tiedä, mitä enää sanoisin. Kukat oli saanut kuivua viikon ajan sopivasti pimeässä. Olen henkisesti valmistautunut syksyyn.

Oi, ja tänään päätin myös osallistua värijuoksuun, oon aivan liian innoissani. Onko kukaan muu menossa?!? Suuntaan joko Lahteen tai Espooseen, ihmisistä riippuen. Mutta huisin jännää kivaa jee!

Hyvää yötä.