Ihmiset, huomenna on syyskuu

Toisaalta rakastan kaikkea ja rakastan kaikkia jokaisella solullani ja pakahdun onnellisuudesta.

Tai herään ja päätän, että vielä joskus kirjoitan uneni tarinan ja kirjasta tulee jotain sellaista, mitä ei ihmismieli milloinkaan ole osannut odottaa.

Tähän väliin jälleen tämä mainitsemisen arvoinen asia: olen suunnattoman kiitollinen ihmisistä elämässäni.

Perjantaina suklaata juustopastan perään, iltapalaksi nektariinia ja lakua. Mahtavin päätös on syödä päivällä itsensä ähkyyn nepalilaisessa ja illalla vetää naamariin kiitettävä määrä kahvia ja jätskiä ennen Suurta Koitosta.

En ihan tiedä. Tuntuu, että vihdoin en niinkään odota mitään. Ihan vain elän ja tulen iloiseksi siitä, että voin juoda lempiteetäni, joka ei kesään kuitenkaan kuulu. Se muistuttaa syksyn viilenevistä päivistä ja niistä pimeistä lohduttomilta tuntuvista talvi-illoista ja siitä alkukevään koleudesta.

"Tänään on keskiviikko"

Join aamuteen ja näin sateen ja pilvet enkä kuollut.

Olo on huojentunut, ja mietin, pitäisikö syödä vähemmän.

Psykan tunnilla sana-assosioitiin ja tässä minusta kaiken kertovat sanat: luolamies, historia, hauras, hakkaaja, ihra.

"Hän ajatteli miten tavattomasti hän rakasti kaikkea, metsää ja merta, sadetta ja tuulta, auringonpaistetta ja ruohoa ja sammalta, ja miten mahdotonta olisi elää ilman kaikkea."

Olen huomannut, että asiat hoituvat kyllä omalla painollaankin.

Turhaan murehtia.

Joka päivä koulussa ja koulun jälkeen väsyttää, nukun päiväunia ja yli kahdeksantuntisia yöunia ja silti kaikki tämä.

Kohta puen varmaan sukkahousut ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan. (Ja näin lauantaina tähdet ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan!)

(Mulla on kohta huone täynnä pelkkiä kuivattuja kukkia ja kasveja, kun en osaa pitää eläviä elossa.)

Päässä soi: Kesän lapsi

Mitä ihanuutta olla outo ja mennä sekaisin tästä maailmasta ja sipsuttaa paljain varpain kylmällä kylmällä nurmikolla ja kaatua niskoilleen ihan vain koska mitä sitä turhaan tasapainotella.

Söin eilen neljä (4) banaania.

Yritin kirjoittaa silmieni välissä olevasta finnistä ja kesäkelien loppumisesta. En osaa muotoilla sanoja.

Sain pientä apua hiusvärikriisiini ja nyt vain en osaa enää päättää. (Hiusten pesu, kuivaaminen ja mahdollinen suoristaminen on nykyään yhdessä aikamoinen urakka. Ja olen harventanut hiusten pesua joka kolmanteen tai neljänteen päivään. (En oikein tiedä, miksi mä kerron tämän.))

Laulan ja tanssin välillä aamuisin ennen kouluun lähtöä.

Tai kokeilen vanhoja silmälasejani siinä toivossa, että voisin silloin tällöin ehkä käyttää niitä, mutta kuvitella, mun näkö on huonontunut niin hurjasti, etten näe niillä mitenkään päin hyvin.

(Tahtoisin kyllä uudet silmälasit (taas).)

Midnight Runin paitaväri tuotti aivan suunnattoman pettymyksen, kun ottaa huomioon viime vuoden pinkin. (Seitsemän päivää ja reilu kolme tuntia lähtöön apua.)

(Pian saa omenoita omenapuista!!!!)

Mutta, tervetulleita ovat nämä yllätykset, kun on liian pitkään tarvinnut uutta hupparia ja sitten muistaakin tilanneensa abivaatteet, mikä ilo ja onni.

Nyt olen ahkera ja matkaan rauhaan ahkeroimaan ruotsin parissa. (Kuunteluun kaksi viikkoa, ja oletuksenihan on se, että ilman käsittämätöntä tuuria ylioppilasta minusta ei ikinä taida tulla.)

"Kuljen ulkona valossa, kasvoillani voin tuntea tuulen"

Tarvitsisin viikonlopun just nyt.

Olo on liian levoton keskittymään mihinkään. (Tähänkään.)

Olen juossut taas vaihteeksi jalkani kipeiksi. Ja syönyt liikaa jätskiä.

Mä pesin auton ja menin nukkumaan 21:30. Ja herään tasan kello kuusi. Pelkään herätyskelloa.

Olen puhunut rasnkalaiselle.

Tänään epäonnistuin ja onnistuin ja opin, että olen defensiivinen pessimisti.

#tänään

Olo on hassun huoleton. Tekisi mieli vain hymyillä ja tanssia ja laulaa ja nauraa ja olla pelkkä riemuidiootti sydämensä kyllyydestä.

"Enkä ymmärrä tarkoitusta, mikä on kaiken syy?"

En voi elää viikkoakaan ilman, että joku seuraavista olisi loppumassa: shampoo, hoitoaine, suihkusaippua. Inhoan päiväkirjaani, viime syksynä rakastin sitä.

Ostin itselleni kalenterin ja opettelin hahmottamaan tulevan kokonaisina viikkoina. Viimeiset puolitoista viikkoa kesälomastani valui sormieni lävitse ja muisteleminen tuntuu raskaalta. Olen surullinen, kun en saa päiviä talteen päiväkirjaan. (Sen takia ehkä inhoan sitä, se on pelkkä epätoivoinen yritys.)

Perjantaina humalluin elämästä.

Lauantaina pakenin kaikkea ja söin mustikoita ja lauantaina ahdistuin kaikesta ja kyseenalaistin olemiseni lukiossa. Voi taivas. Eli siis, tahdon elämän ilman velvollisuuksia tai elämän, joka on täysin halinnassani. Joskus mikään ei vain tunnu miltään mutta kaikki tuntuu pahalta, ja olen onnellinen, että saan herätä uuteen päivään. Mieli on oikukas.

Toisinaan pelottaa. Mulla on valoa syksyn pimeyttä varten ja saan asioita hoidetuksi. Tänään luettiin humanistisesta psykologiasta ja positiivisesta psykologiasta ja tulin iloiseksi ja maailma tuntui olevan avoin.

(Hiusväriäni ei myydä yksinkertaisesti enää yhtään missään. Kriisi.)

"Sinä olet liian pieni tietämään kaikkea"

No niin, tehdäänpä selväksi muutama asia.

En saa sänkyäni mitenkään päin ikkunan alle ilman, että ovesta ei mahdu enää sisään tai jos jotenkin mahtuisi, huoneessa ei pystyisi hengittämään. (Huone on ollut koko kesän vähän niin kuin kammottava kurja varasto.)

Olen asennevammaisin ihminen ikinä. Toissapäivänä maailmani romahti ja itkin (ja luulin vähintäänkin kuolevani) ja pyörin ympyrää ja kurkin kaappeihin. Illalla kuuntelin liian monennella vanhalla hiekkakuopalla maailmaa ja tuskaista hengitystäni ja löysin turvesuon ja autiotalon. (Tuskainen hengitys niistäkin.) Menin lampeen, tulin pois, menin takaisin ja koko ajan oli kuuma. Illalla jo niin niin pimeää ja jos supikoira olisi ampaissut tien yli hetkeä myöhemmin, olisin varmaan ajanut sen päältä.

Eilen tajuntaani taisi tulla hiukan selväpiirteisemmin se tosiasia, että joskus ensi viikolla mahdollisesti ehkä saattaisi alkaa koulu. Väliäkö sillä, nyt on loma. Olen maailman surkein opiskelija, kirjoitukset on vähän niin kuin ihan se ja sama. (Mitäs niistä on tehty sellainen suuri iljettävä mörkö, johon en tämän ikäisenä enää muka usko.) Toisina päivinä kysyn ääneen, että missäköhän olen vuoden päästä. Välillä tarkoittaen olinpaikkaani, suurimmaksi osaksi tarkoittaen matkaani ihmisenä. Toisina päivinä kuvittelen itseni vuoden päästä yhtenä epäonnistujana.

Mutta niin, kynnenaluset ovat mustikassa mustikasta päästyään ja ajatella, söin suklaata ja ahdistuin. Aiempina vuosina olen oudosti mieltänyt elokuun automaattisesti syksyksi. Nyt on lämmin ja elokuu ja kesä. Kesä kesä kesä. Ja tahdon vain sanoa, että syksy pelottaa ja vihastuttaa paljon.

Tahtoisin uimaan ja hyppimään laiturilta ja sukeltelemaan. Tahtoisin myös takaisin Saksaan ja jonnekin etelän lämpöön. Voi kun tuolla alemmalla pallonpuoliskolla olisi Suomen kaltainen paikka, josta voisi hankkia itselleen toisen asunnon ja asua aina puolet vuodesta siellä auringon kanssa piilossa.

"Ja ilo alkoi muttei riitä pelkät onnenkyyneleet"

En oikein tiedä, kuinka kuvata sanoin viittä päivääni Saksassa, kun pelkästään Frankfurtin lentokentälle saapuessamme seisoin siinä matkatavaroineni silmät pyöreinä ihmetyksestä ja innostuksesta kuullessani ympärillä vilistävien ihmisten puhuvan saksaa. Mietin, että olenko ihan oikeasti täällä. Innostus vain kasvoi, kun saatiin auto alle ja suunnattiin ihan oikealle autobaanalle. (Kuvitelmani nelikaistaisesta nopeasta tieväylästä muuttui, kun kolmikaistainen vaihtui vähän väliä kaksikaistaiseksi ja aiheutti tukoksen tai kun tietyöt yllättivät tai kun vastaan tulevalla kaistalla oli sattunut kolari ja saimme seurata vierestä monen kilometrin mittaista autojonoa.) Muuten mentiin kovaa ja ohitettiin samoja autoja aina uudestaan ja uudestaan.

Kuitenkin, oli tuulivoimaloita ja jättimäisiä aurinkokennopeltoja. Nürnberg auton ikkunasta katsottuna. Monta eri makua Milka-suklaata ja limua vanhanaikaisen tuntuisissa kovissa muovipulloissa. Paperille kirjoitin, että vanhat hätäpuhelimet teiden varsilla on aika pelottavii. Sitä ne vähän olivat.

Näin Frankfurtin kahdesti lentokoneesta, Münchenin ihan maan tasalta ja 80 metrin korkeudesta. Söin joka aamu itseni ähkyyn hotellin aamupalalla. Löydettiin heti lemppari kahvila ja myöhemmin käsittämättömän puhdas- tai vähintäänkin kirkasvetinen Isar-joki. Juuri silloin maanantaina oli tuulista, ratikka pursusi aamulla ihmisiä ja iltapäivällä olin siellä ihmisten keskellä ahtautuneena ja joku täti sanoi mulle jotakin saksaksi, hymyilin ja esitin tyhmää.

Leivokseni maksoi 1,75€, latte kaksi ja puoli. Pelottavan kaupungintalon tornista näin Alpit ja niin paljon muutakin. Juutalaismuseossa kuuntelin juutalaista musiikkia ja istuttiin säkkituoleissa katselemassa videoita ja nautittiin olostamme vartijan kiertäessä ympyrää. Muuta siitä museosta en saanut irti.

Sitten nähtiin Alpit ihan oikeasti. Ja nähtiin Prinsessa Ruususen pienisuuri linna, ja ylhäällä Tegelberg-vuorella iskä sai Itävallan roaming-hinnat tekstiviestinä. Ajettiin yli 300 kilometriä sateesta ja harmaudesta aurinkoon Leimenin kylään söpöön hotelliin (Ikkunasta sisälle kuului nauru ja saksan kieli.) ja aamulla oltiin ainoat ruokailijat aamupalalla. Heidelbergin linna oli ehkä vaikuttavampi kuin Neuschwanstein, maisemat ympärillä eivät niinkään. Sitten olimme takaisin lähtöpisteessä Frankfurtin lentoasemalla, ja todettiin koko asema sekavaksi ja Helsinki-Vantaan ja Suomen antavan lähes aina ja joka kerta sateisen ja synkän vastaanoton.