12 yötä jouluun

Uskallan todeta, että joulukuu on hellinyt. Ehkä vähän eri tavalla, mitä olisin ajatellut, mutta kuitenkin.

Ei tunnu vielä joululta mutta nautin sydämeni pohjasta joululauluista, -valoista ja -koristeista. Rakastan, kun joulu näkyy ja kuuluu – ja luotan, että vielä se tuntuukin.

On pimeitä aamuja ja välillä väsyttää mutta ei se lyö alas. Tuntuu hyvältä täällä ja tässä ja nyt. Illat lipuvat.

Ja epäkotoisa olo kaikkoontui, kun peilinnurkkaan löysi takaisin sinne kuuluva rakas tärkeä asia.

"ja minä nousen vaikka putoan"

Luotto elämään on niin suunnattoman suuri. Kaikella on jokin tarkoitus ja asiat järjestyvät, kaikki ajallaan.

Pääsen joululomaksi töihin (en tropiikin lämpöön) ja on tehnyt sen takia mieli hyppiä seinille pelkästä riemusta ja innostuksesta. Työ on ihan yhtä hyvä vaihtoehto kuin Aasian-matka, vaikka ei niitä voi oikeasti edes verrata. Kaikella on jokin tarkoitus.

On hullunkurisia sattumia ja älyttömiä vetoja mutta mikä onni, että minä en elä harhakuvitelmissani. Tuntuu hyvältä olla realistinen tiettyjen asioiden suhteen ja olla vielä täysin sinut niiden kanssa!

Olen katsonut liian koskettavia elokuvia ja itkua pidätellen tuijottanut lopputekstejä. Pääsin katsomaan Pariisin Kevättä ja itku kurkussa kuuntelin Arto Tuunelan laulua, kun ne sanat iskivät täysin uudella tavalla sydämeen.

Sain ensimmäistä kertaa ikinä kukkia ja melkein itken, kun pelkästään katselen niitä ja ajattelen niiden antajaa. Liikutun pelkästä kiitollisuuden tunteesta, joka on yhtäkkiä syttynyt ihanien ihmisten myötä.

Elämä koskettaa, onnentunne koskettaa – jopa tämän marraskuisen maailman keskellä. Luulin, että muutama vuosi sitten löysin sen onnen, jolla elää läpi syksynkin. Varmaan löysinkin. Se oli sen ajan onni, sen vuoden onnellinen syksy.

Nyt olen tässä ja pakahdun tämän syksyn onnesta. Tuntuu, että ymmärrän hiukan enemmän elämää kuin aiemmin, vaikka en sitten tosiasiassa ymmärtäisi ollenkaan.

"rikottu sielu tietää sen tunteen kuinka rakkaus turhauttaa"

On tuntunut kuin hukkuisin pimeyteen. Tunnit koulussa kuin yhtä aivokoomaa.

Sitten on sellaisia kamalan ristiriitaisia tuntemuksia mutta luultavasti ajan myötä helpottaa, kärsivällisyyttä. 

Olo on kuitenkin niin äärettömän luottavainen ihan kaikesta huolimatta.

Talvikuukaudet ovat pimeitä – ei se mitään vaikka ei jaksaisi. Joka päivä ei tarvitse olla pirteä. Jokaisessa päivässä kun kuitenkin on niin mielettömästi hyvää.

Ja niin kamalan usein meinaa purskahtaa itkuun pelkästä kiitollisuudesta.
Katsoa maailmaa kyynelten läpi ja pakahtua onnesta ja elämästä.

(Tämä blogi on kohta ollut olemassa viisi vuotta, ja olen ymmärtänyt, kuinka rakas ja tärkeä asia tämä onkaan.)

"toivon tää ei lopu koskaan"

Aamutaivaat ovat ihania eikä kylmyys lamaannuta, kun vain muistaa pukeutua lämpimästi.

"tanssin avaruudessa"

Berliini jätti lämmön sydämeen. Katselin katuja ja rakennuksia ja suunnittelin palaavani sinne uudelleen.

Tuntuu uudenlaiselta elää syksyä. Pimeys ja värittömyys eivät ahdista. Hesarin lukeminen keinovalossa tuntui kotoisalta. Kerrostalossa uskaltaa elää akvaariossa ja katsella vastapäisiä valaistuja ikkunoita. Voi lähteä katuvalojen loisteeseen kävelemään tai jäädä sisälle, kotikotona voi heittäytyä vielä pimeyteen tai ajaa taajamaan. Juoksulenkki tai sauna keskellä päivää on myös kiva.

Koti tuntuu nyt vähän enemmän kodilta. Olo on luottavainen. Ikkunoista paistaa ilta-aurinko ja putkiremonttihelvetti on tasan kuukauden päästä ohitse. Syyslomalla päästin irti rahastressistä. Huomenna menen katsomaan Tuntemattoman sotilaan ja joku iltapäivä ajattelin mennä katsomaan merta.

Voisin kirjoittaa useammin. Edes jotain. Tahtoisin jakaa hyviä hetkiä ja ajatuksia enemmän. Täytyisi  vain oppia sietämään tätä epätäydellistä tekstiä.

syys

On pimeitä aamuja ja harmaita aamutaivaita.
Suuria määriä kahvia ja porkkanaa niin paljon, että kohta olen taas oranssi.
On niitä niin ihania haasteita ja puissa erivärisiä lehtiä ja hymyilen vain kuin mikäkin typerys.

(Minulla on vihdoin Pikku Myy -takki.)

onnenkyyneliä

(enkä pelkää milloin kaikki romahtaa – sille ajatukselle ei ole enää tilaa minun mielessäni, tässä elämässä)

elokuun viimeinen

Syksy hiipi mieleen niinä viileinä päivinä, kun lähdin viimeisiä kertoja töihin. Viikonloppuyöt olivat lämpöiset ja se ihanan kamalan työn raataminen jo kuin toinen todellisuus.

Nyt olen insinööriopiskelija. Mikä riemu oli päästä eilen kouluun kahden päivän yksinolon jälkeen. Kuinka onneton olenkaan, kun en osaa hölistä turhanpäiväisiä vastakkaisen sukupuolen kanssa. (Ja niitä kun on niin mahdottomasti, että järkytyin.) Opiskelijaelämä vaatii ehkä minua luopumaan eräistä periaatteistani.

Vesipisarat tippuvat ikkunalautaan. Sain hetkessä rohkeutta pyöräilyyn. Minä jatkan eloani. En tiedä, uskallanko sanoa "joka päivä" mutta rohkenen nyt kuitenkin: joka päivä elän hetken, kun katson ympärilleni ja hengitän syvään ja mietin, kuinka hienoa on olla juuri siinä. Minun ei tarvitse kamppailla itseni ja olemassaoloni kanssa. (Olen vapaa.)

elokuuonni

24.7.2017.
"Elämä on tällä hetkellä töitä, nukkumista, mökkeilyä tai epätoivoista yritystä käsitellä tätä kaikkea."

Olen kirjoittamisen suhteen lukossa.

Ei ketään

Olen havahtunut kerta toisensa jälkeen.
Aika lipuu ja olen samaan aikaan väsynyt onnellinen yksinäinen.
Tahtosin tutustua heittäytyä rohkaistua.
Minä vain hymisen ja myhäilen.
Lopun kaiken parasta antia ovat yövuoron tupakkatauot.
(Taivas ei pimene.)
Tahtoisin festareille reilaamaan ja viikonloppuisin juhlimaan.

(Olen löytänyt elämän mutten itseäni.)
Ja elämä vain pyörittää pyörittää pyörittää. Pääni on sekaisin.
Täytyisi saada jonkinlainen ote.

elossa

Leskenlehtiä ja sinivuokkoja polun varressa ja joudun kerta toisensa jälkeen muistuttamaan itselleni huhtikuu huhtikuu. En saa ajasta otetta muttei minun tarvitsekaan.

Toisinaan liian pitkiä työpäiviä ja kädet mustelmilla palovammoilla naarmuilla kastikkeissakin, kynnet lähtevät varmaan pian irti.
Ja edelleenkään en ole luovuttaja.

Onnea on olla elämässä kiinni ja kohdata asiat, kun ne tulevat eteen - kun niiden aika on. Alkuja ja loppuja, ne tulevat, jos ovat tullakseen. Ja ehkei luovuttamisia olekaan. On vain lopputuloksia. Ja elämää.

helmikuuaurinko

Ja ihan kuin hippusella lisää kahvia olisi jotakin merkitystä.
Tai että hapsottavatko letit vaiko eivät.

hykerryttää

Hasselpähkinä-suklaalattea ja liian tummaa kynsilakkaa ja hiukset niin mahdottoman pitkät, että letti on aivan välttämätön yöllä.

Ulkona loskaa, jäätä, lunta, hiekkaa, en ole juossut moneen viikkoon. Ajaminen ja minä itse on tehnyt hulluksi. On valoisia aamuja ja pääsykoekirja hyvää vauhtia miellekartoissa.

Elämä on ikävää ja itsensä kanssa kamppailua (mutta onneksi niin paljon muutakin).

Mikä onni.

Phuket-Khao Lak-Krabi-Koh Lanta-Phuket

tällaista

On alkanut kirjastoelämä ja kaikenlainen sellainen.
Syön edelleen aamupuuroni banaanin kera, nykyään meillä ostetaan luomumaitoa ja päiväkirjan sivut täyttyvät ikävästä.

Helmikuu jotenkin havahduttaa vuosi toisensa jälkeen.
Toisinaan ahdistaa.

Yhtenä päivänä päättyi harmaus, ja minä uskallan luottaa

Olen ruutupaastonnut, olen ollut itselleni armollinen, olen opetellut elämää.
(Olen huomannut, että minä ja minun elämäni eivät katoa, vaikka en tallentaisikaan niitä päiväkirjan sivuille tai tänne blogiin.(Myönnän kuitenkin, että hetkiin on toisinaan ihanampi palata, kun ne ovat tallessa jossain muuallakin kuin sydämen ja mielen sekamelskassa.))