En tiedä tulevasta enkä itsestäni

Sanoin alkavani taas juoksemaan, kun asvaltti tulee näkyviin. Se tuli liian nopeasti näkyviin, ja kaduttaa omat sanomiset. Ulkona laulaa kuitenkin linnut ja se on ihan ihmeellistä. Muistuu mieleen vuodentakainen. Silloin yksi päivä oli harmaata ja sumuista. Oli onnea ja jännitystä. Tämä on kuitenkin eri hetki, eri minä, eri kohta.

Olen hurjan onnekas. Pääsen toisinaan ilmaiseksi katsomaan jääkiekkoa. Minulla on iskä, jolle lähettää whatsappissa liian pitkiä viestejä Thaimaahan asti. Minuun uskotaan. (Minä en usko itseeni, en vaikka kuinka yritän.) Saan osakseni hymyjä. Minulla on tärkeitä ihmisiä ja pelottaa tajuta, että onnen hetket koetaan liian usein tärkeiden ihmisten kanssa. Pelottaa, että menetän tärkeät ihmiset olemalla tällainen kuin olen.

Minulla on huono itsetunto ja hyvä itsetunto. Toisilla on instagram-tili täynnä omaa naamaansa. Toiset on nättejä. Toiset osaa meikata. Minä saan harkita kaksi tuntia kuvan julkaisemista, jos siinä näkyy vähänkin mun pärstääni. Silti elän tällaisena enkä häpeä ulkonäköäni. En oikein voi muutakaan. En pidä siitä, että jaan oman naamakuvani muiden nähtäväksi, koska ei siinä ole mitään nähtävää. Kahvikupeissa on. Ne kertoo minusta enemmän: juon kahvia, tässä, nyt ja olen mielikuvitukseton massahiukkanen.

Kalenterin tuijottaminen rauhoittaa. Nyt viimeistään opin (opein) näkemään tulevan viikkoina, en jaksoina. Yhtäkään jaksoa ei enää tule, paitsi näitä elämänjaksoja. Pelottaa suunnitella tulevaa. En kuitenkaan osaa pitää suunnitelmista kiinni, koska ei ne sillä tavalla velvoita. Kyllä velvoittaa. Minun pääni sisällä ei. Olen onnekas, että se tietty yhteisö, jota meidän koulun abeinakin pidetään, hajoaa nyt pikku hiljaa ja pääsen siitä eroon. Se ei ole enää minun arkipäivääni ja tuntuu, että voin huokaista helpotuksesta. Ulkopuolisuuden taakka katoaa, menee odottamaan seuraavaa hetkeä, seuraavaa vaihetta. Toivottavasti pysyy näkymättömissä mahdollisimman pitkään.

Tiesittekö, olen täyttänyt nyt aukon sivistyksessäni ja katsonut Taru sormusten herrasta -elokuvat. Tiesittekö, viimeisin kestää yli neljä tuntia, ja laskin kuluttaneeni noin yhdeksän elokuvatuntia sormuksen tuhoamisen odotukseen. Mieletöntä, onnea oli, kun se vihdoin tapahtui.

12 päivää helmikuuhun

Kulutan välillä liikaa aikaa aamupalan tekemiseen ja sen syömiseen. Kahteen, kolmeen tai neljään kertaan pitää miettiä, kehtaanko pukea farkut. Reidet näyttää läskeiltä. Joskus olisi pitänyt kahteen, kolmeen tai neljään kertaan miettiä, kehtaanko pukea hameen. Tahdon kesän ja uuden kesämekon.

Kerron salaisuuden: toisinaan sanon rumia sanoja ajaessani yksin. Pelkään liukkaita teitä ja huolimattomia ja muista piittaamattomia kuskeja.

Uskonnon esseessä selitin käsitettä psykan tunneilta oppimani tiedon valossa. Opettaja piti sitä omina tulkintoinani, jotka eivät aloitukseen kuuluneet. Teki mieli itkeä ja repiä hiukset päästä. Mut ymmärretään harvoin väärin. Johtuu varmaan siitä, etten ikinä sano mitään.

Huijaan itseäni ja muita enkä oikein saavuta sillä mitään. Hävettää olla minä. Tänään se on lamaannuttanut. Tein villasukkaa, sitten makasin ja olin. Viime yönä piti ottaa melatoniinia. Puoli neljältä heräsin siihen, kun auraustraktori raasti asvaltin pintaa vähintäänkin viisi kertaa saman tien varrella. (Se tuntui ikuisuudelta ja luulin olleeni hereillä koko ajan siihen asti.) Olin puoliunessa ja silti hereillä. Ei nukuttanut.

Järven jää ei ole enää koirien paratiisi frisbeen heittelyineen. Siellä ei rämmitä kuunvalossa joka ilta eri suuntaan. Siellä mennään autojen valokiiloissa koira hihnaan kytkettynä ja kiiruhdetaan rantaan päin jään pitäessä pelottavan kumahduksen, kun auto kaahaa kahdenkymmenen metrin päästä ohi. Facebookissa joku innostuu, kun saa tietää siellä olevan oikein jäärata. Ei se mikään jäärata ole. Joku vain ajoi sitä reittiä ja muut seurasivat seuraavina päivinä perässä. Minäkin voisin kävellä sitä ympyrää koirineni. Tajuaisivat nekin kuskit, ettei järven jää ole mikään pelkkien autojen etuoikeus. Raivostuttaa.

Täytyisi osata hyväksyä tämä minun elämä. Toisinaan se tuntuu vain liian väärältä. Tahtoisin olla iloinen joka päivä. Enää seitsemän päivää lukiossa oppitunneilla istumista. Mun ei tarvitsekaan ostaa uutta päiväkirjaa, koska löysin sopivan kaapista.

"Ei ole tärkeää tehdä paljon, vaan tehdä koko sydämestään se minkä tekee."

On ollut niin arkista ja päivät toistavat itseään ja illat vain katoavat. Koirien kanssa lenkkeily on ihanaa järven jäällä. Lumi tuo valoa: pimeässäkin näkee jopa eteensä.

Olen ollut vähän nurinkurinen. On suututtanut. Ja sanonut siitä. Ja on suututtanut edelleen. Mulla on outoja periaatteita, ehkä vähän sairaita, mutta ne tuntuvat minulle itselleni eniten oikeudenmukaisimmilta. Ne on sellaisia minun omia sääntöjä, joista ei voi poiketa, muuten maailma romahtaisi (kokonaan). Olen liian hyväuskoinen. Tahdon tai ainakin tahtoisin antaa samalla mitalla takaisin. En oikein osaa ajatella muita. En oikein tiedä, että miten muutenkaan toimia.

Koulu tuntuu oikeasti joltain toiselta maailmalta. Sinne mennään ja tunnetaan koko päivä, ettei sinne kuuluta. Ihmiset ei tunnu ihmisiltä. Ei ne ole samanlaisia ihmisiä, jotka on samaan aikaan kaupassa tai kirjastossa. Ne on pelottavia. Tuntuu kuin minun itseni ja minun koulussa olevan itseni välille olisi ihan minun tahtomatta rakentunut iso, korkea muuri. Enää kaksi viikkoa.

Mä tarvitsen uuden päiväkirjan. Päivissä on ollut ihania asioita. Yksi ilta niitä täytyi kirjoittaa ylös, etten vain unohtaisi niitä. Tänään pelkäsin uneni olevan enneuni ja ajavani ojaan. Ei ollut ja en ajanut. Pian saan viedä iskän lentokentälle ja toivoa, että jos joskus minäkin pääsisin pimeyden ja kylmyyden keskeltä lämpimään.

Kristillinen etiikka ylittää jossain kohdin ymmärrykseni.

Tänään on ollut hyvä

Minulla on kotivillasukat, jotka laitetaan jalkaan, kun tullaan koulusta, ja minulla on kouluvillasukat ja lenkkivillasukat ja iltavillasukat ja univillasukat. Nyt nukun kahden peiton alla ja aamulla tunnun hipsivän ympäri kotia täysin tietämättömänä siitä, mitä oikeasti tapahtuu. Tänään ajoin vaaleanpunaisessa lumimaailmassa kotiin ja alan taas ikävöidä päivänvaloa. (Nyt ollaan kuitenkin jo tammikuussa ja tämä kuukausi kiitää niin nopeasti, että helmikuukin on pian täällä ja siis kevät tulee kohti, hitaasti, mutta sieltä se tulee, ihan oikeasti.)

Pikkukoira pitää kantaa takaisin sisälle takapihalta, kun raukka jäätyy paikoilleen.

"Minua ei kiinnosta se mitä näen vaan se mitä ajattelen!"

Oma elämänkulku raivostuttaa. Yhtenä hetkenä aurinko saa tuntumaan kaiken mahdolliselta ja toisena hetkenä se on vain kiusankappale, joka pakottaa jäämään sängynpohjalle. Itken ja itken enkä niistä ja lopulta saan päänsäryn ja itken vielä vähän lisää sen takia. Ajattelen, että voisin alkaa laskea tunteja koulunalkuun, ja itkettää se sellainenkin ajatus.

Joulu otti minut lämpimään syleilyynsä ja piti huolta. Kaikki tuntui niin turvalliselta ja koko maailma ympärilläni oli huoleton. Se jätti vähän liian nopeasti yksin. Vuoden vaihtuminen esti nukkumasta ja tuntui epätoivoiselta. Eilen otin pikkukoiran viereeni nukkumaan. Sillä oli oma peitto.

Kaikki tuntuu niin hirvittävän mahdottomalta, kun päivien merkitys on vain aamupala ja nukkumaanmeno. Saan ehkä koulukirjat ja -paperit nenäni eteen vain sen takia, että voisin viskoa ne pari tuntia myöhemmin lattialle. (Matikka on rauhoittanut.) Luulen, ettei suurin tavoitteeni ole enää nätit arvosanat ylioppilastodistuksessa, vaan se, että selviän niistä lukemattomista ahdistuksen täyteisistä päivistä, jolloin yritän pitää itseni kasassa ja saada oman mielen edes sen verran järjestykseen, että opiskelu sujuisi edes joinain päivinä.

Olen miettinyt tätä vuotta ja tullut siihen lopputulokseen, että tämä vuosi on ehkä tuntemattomin ja ennalta-arvaamattomin ikinä. Tiedän vain sen, että täytän 19, ja se hirvittää. Voisin pysyä mielelläni 18-vuotiaana. Tiedän myös sen, että mulla loppuu lukio ja mulla olisi hirveän pelottavat kirjotukset edessä. Tiedän, että aion suorittaa autokoulun viimeisen vaiheen ja tiedän, että aion pitää tärkeistä ihmisistä ja ihmissuhteista kiinni entistä tiukemmin. Tiedän, että aion hakea opiskelemaan. Kaikki muu on yhtä suurta kysymysmerkkiä ja voisi luulla, että se olisi ehkä rauhoittavaa mutta oikeasti kauhistuttaa, mitä tämä vuosi tuo tullessaan. Tuntuu, että tämä vuosi tulee vaatimaan minulta hirveästi. Tuntuu, että pitäisi yrittää olla ahdistumatta siitä, koska kaikki menee kuitenkin omalla painollaan. Oikeasti.