Hivuttauduin takaisin kesälomatunnelmiin ja mieli on taas keveä.
Ei tunnu pahalta. Kaikki tuntuu vain niin hyvältä ja hymyilen elämälle.
Syyskuussa juoksen puolimaratonin, jos noudatan juoksuohjelmaani.
Kun vuorossa on "seitsemän kilometrin kiihtyvä lenkki", juoksen puolet matkasta yli kymmenen kilometrin tuntivauhtia nauttien joka sekunnista ja lentävästä askeleesta hymyillen ja hengästymättä.
Niin hirveästi asioita, jotka haluaisin kaikki mainita mutta joista ei saa järkevää tekstiä, joten:
Söin vihdoin kypsää vesimelonia;
yleistä nurmikkoa ikkunani edessä leikataan, vaikka se ei olekaan kasvanut (nyt se on ruma, ruskea ja kuollut nurmialue);
join autokaupassa hirveän hyvää maitokaakaota;
ajattelin muokata muistikortille tallentuneita kesäkuvia syksyllä, saa muistella kesää sen pimeyden keskellä;
juon nykyään hirveästi vettä ja koulussa tein janokuoleman, kun en tajunnut kantaa vesipulloa mukanani.
Ja tänään tapahtui jotakin ihmeellistä ja hirveän ihanaa. Kävelin koirien kanssa keskellä kylää, kun tien yli ryntäsivät juoksuun kolme nuorta minua kohti. Yksi poika tuli eteeni, sanoi "ole hyvä" ja ojensi minulle ruusun. Änkytin kiitokseni hämilläni ja leveästi hymyillen, kun samalla toinen poika, joka luullakseni oli luokkatoverini ala-asteelta, soitti kitaraa ja lauleskeli kolmannen henkilön kanssa.
Ja yhdessä hetkessä he olivat jo takanapäin ja mielessäni pörräsi kysymys "mitä ihmettä täällä tapahtuu?!".
Ihmiset osaavat olla hiveän ihania, jos vain haluavat.
Tulin niin niin iloiseksi ja hymyilin ehkä liian leveästi.
On niin hassua ja omituista, miten elämä rullaa tällaisina päivinä niin luontevasti eteenpäin täynnä ihania asioita.
Osaan jo melkein seistä käsillänikin.
Hanko oli ihastuttava.
Nämä pikku koiranpennut näin tänään. Ne olivat yksinkertaisesti ihania.
