Pääsen joululomaksi töihin (en tropiikin lämpöön) ja on tehnyt sen takia mieli hyppiä seinille pelkästä riemusta ja innostuksesta. Työ on ihan yhtä hyvä vaihtoehto kuin Aasian-matka, vaikka ei niitä voi oikeasti edes verrata. Kaikella on jokin tarkoitus.
On hullunkurisia sattumia ja älyttömiä vetoja mutta mikä onni, että minä en elä harhakuvitelmissani. Tuntuu hyvältä olla realistinen tiettyjen asioiden suhteen ja olla vielä täysin sinut niiden kanssa!
Olen katsonut liian koskettavia elokuvia ja itkua pidätellen tuijottanut lopputekstejä. Pääsin katsomaan Pariisin Kevättä ja itku kurkussa kuuntelin Arto Tuunelan laulua, kun ne sanat iskivät täysin uudella tavalla sydämeen.
Sain ensimmäistä kertaa ikinä kukkia ja melkein itken, kun pelkästään katselen niitä ja ajattelen niiden antajaa. Liikutun pelkästä kiitollisuuden tunteesta, joka on yhtäkkiä syttynyt ihanien ihmisten myötä.
Elämä koskettaa, onnentunne koskettaa – jopa tämän marraskuisen maailman keskellä. Luulin, että muutama vuosi sitten löysin sen onnen, jolla elää läpi syksynkin. Varmaan löysinkin. Se oli sen ajan onni, sen vuoden onnellinen syksy.
Nyt olen tässä ja pakahdun tämän syksyn onnesta. Tuntuu, että ymmärrän hiukan enemmän elämää kuin aiemmin, vaikka en sitten tosiasiassa ymmärtäisi ollenkaan.
