"Yritän muistoja reunojen alle lakaista"

No mau. Pelotin itseäni lukemalla edellisen postauksen ja nyt itken verta, kun pelkään kykeneväni ennustamaan tulevaisuutta tai jotain muuta hirveää. Joo miten ihminen voi kokea näinkin suurta itseinhoa. Pieniä mitättömiä asioita ja maailma romahtaa. Todellisuuteen herääminen tai painajaiseen joutuminen. Toivon jälkimmäistä. Mitä ihmiselle tapahtuu, jos se on näin poissa kaikesta?

Mä nään ton tekstin joka ikinen aamu, kun tuun kouluun ja se tekee aina hetkeksi tosi mukavan olon. Mutta mä aina unohdan sen. Nyt kaikki tuntuu ihan hassulta ja voisin vaikka nauraa itselleni.

Anteeksi näinkin säälittävä postaus.

"mä piiloudun ja maalaan maailman mustaksi"

No möy, ei mulla mitään bridgeä ole. (Onnistuin kuitenkin kuvillani pelästyttämään porukat himassa mjeh mjeh...) Kunhan pelleilin ja yritin kovasti sen sopivuutta itselleni pähkäillä. Joten ihmiset ja muutkin olennot, kertokaa mielipiteenne ihan rehellisesti. Tai rastittakaa edes postauksen lopussa suru-hymppä, jos tämä on nyt ehdoton not... Olen tietämätön enkä näe itsessäni mitään. Toinen vaihtoehto on ollut myös mielessä ja se olisi vertical labret. (Ja siis alunperinhän mun piti ottaa keväällä labret..) Mä vain olen niin hirveän huolestunut, kun on oman naaman rei'itys kyseessä. Mä oon niin hankala etten kestä itteeni.

Näin muuten kaikki tuntuu hirveän pahalta. Tuntuu kuin kaikki mun elämässä olisi hyvää vauhtia putoamassa alas sieltä pilvilinnoista. Okei, koeviikko stressaa. Lukeminen tuntuu samalta, kuin se painajainen, jossa et pysty liikkumaan, vaikka kuinka yrittäisit ja jokin ajaa kohta sun päältä. Mulla on aivan hillitön riittämättömyyden tunne. Että en ole ollenkaan hyvä tällaisena kuin olen. Ahdistava itseinho ja mä olen tehnyt tyhmiä asioita. Tuntuu myös ettei kukaan jaksa välittää. Kaikki on niin väsyneitä ja lamaantuneita. Ihan kuin ihmiset olisi kadonnut. Senkin takia tunnen, että olen hirveän kaukana kaikesta. Omassa pienessä kuplassa missä ei tapahdu mitään, mutta se on täynnä kaikkea negatiivista. Mä en ole liikkunut, koska sekin tuntuu niin pahalta. Liikkumattomuuskin tuntuu pahalta. Mikään ei tunnu hyvältä. Paitsi ehkä tää syksy, rakastan tätä pimeyttä ja elottomuutta, mutta en kestä kun se tunkeutuu sisälle mun mieleen. Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mä en tiedä mistä tää kaikki johtuu.

Onneksi on muutamia asioita, jotka ovat valaisseet vähäsen tätä synkkyyttä. Esimerkkinä vaikka mouru. Mouru on puhunut mulle ja saanut mut aina aivan hillittömän hyvälle tuulelle. Olet mourusein ihana ♥ Ja torstaina jokerit-saipa ja oli jännittävää ja tunsin itseni true faniksi pelipaitoineni. Ja sain uuden pipon, hah naurakaa pois.

"Kukaan ei täällä tiedä paremmasta"

Mä annan itelleni muka luvan tulla kirjottamaan tänne kaikkea turhaa, koska lukeminen ei jaksa kiinnostaa. Tänään oli naurettavan rento koulupäivä ja se on pelottavaa miten mä tunnen tuntevani jonkun ihmisen läpikotaisin, vaikka mä en ole ikinä puhunut sille. Ja teen kaikkeni saadakseni lisää tunteja tai minuutteja nukkumiseen aamuisin. Ajan siis hillittömässä syväjäässä kouluun ja yritän ajatella positiivisesti. Okei, en mä mitään positiivisesti ajattele. Tajusin just kuinka oudon neutraalisti mä nykyään ajattelen. Joko mikään ei tunnu miltään tai kaikki on ihan okei. En mä oikein tiedä.

Haluisin ihan hirveesti lävistyksen ja haluaisin joskus tatuoinnin, mutta en omalle iholle, mutta sitten mä tajuan että kenenkäs muunkaan iholle. Lävistys-intoilun on koko ajan pitänyt olla ohimenevä huuma, mutta siitä on kohta vuosi eikä se ole vieläkään poissa. En mä haluis lävistää omaa ihoani, mutta silti mä haluan sen korun rumentamaan naamaani. Mä en ymmärrä itteeni. Koska mä tiedän, että oon varma jostakin asiasta?

Antakaa anteeksi tosi julmasti kärsinyt kuva, mutta se on niin ruma ja huono, että sen on pakko olla hieno. Ja liikkuuko tähdet (siis pyöriikö maapallo) kahden minuutin valotusajan aikana niin paljon, että sen huomaisi kuvassa?!

"Kaikki on ehkä vain satua, tahdon sen omin silmin todeta"

Syksyn kirppistelyt, syksyn ruokakuvat. Syksy tavallaan kuvina. Okei, ei ihan kuitenkaan. Suurin osa on syyslomalta. Herään vaan todellisuuteen, että aika on valunut taas pois. Jos mun syksyn haluais kuvina, se olis pelkkää sängyn ja koulukirjojen kuvaamista. Hävettää miten vähän mä ehdin tänne kirjottamaan. Kaikki tyssää jo siihen, kun totean etten ole edes kuvaillut ja lopulta kun saan edes siedettävän määrän surkealaatuisia kännykkäkuvia kasaan, tajuan että yksi kokonainen kuukausi on vierähtänyt ohitse. Mä en edes pysty muistamaan mihin viikot ja päivät on syysloman jälkeen kadonnut. Ens viikolla on koeviikko ja sen jälkeen neljä viikkoa koulua ennen joululomaa. Ja mä tiedän että se aika menee ihan hetkessä. Ihan kohta mä ihmettelen täällä miten tammikuu on jo ohitse, vaikka vasta äsken oli joulu. En kestä, kohta mä oon jo vanha, jos tää aika menee näin nopeasti pois.

13 päivää, niin tämä säälittävä blogia esittävä kummajainen on ollut olemassa vuoden. Muistan kuinka hullun kiilto silmissä ajattelin, että tuun saamaan hetkessä ainakin 20 lukijaa. Tai "tulemme", koska toveri mourusein ♥ Ja nyt teitä on viisi (+ mahdolliset anonyymit) enkä edes tiedä lukeeko tätä shaibaa oikeesti kukaan. Mutta en mä niin välitä. Lähinnä nyt kirjoitan tätä itseäni varten, koska tuntuu että tää on keino huutaa hiljaa maailmalle ja luoda jotain omaa.

Mun pitäis nyt oikeesti olla lukemassa terveystietoa tai tekemässä edes matikan tehtäviä. Olo on aika julma koko päivän kestäneen istumisen jälkeen ja päässä soi lause "istuminen tappaa". Ja mä tiedostan ettei minuutit riitä tänään edes kävelylenkkiin ilman ahdistusta. Mä osallistuin jopa johonkin randomiin unitutkimuksen esitutkimukseen ihan läpällä, mutta en kyennyt jatkamaan sitä, kun se sai hirveän ahdistuksen ja riittämättömyyden tunteen aikaan. Mä haluaisin myös tehdä paljon enemmän asioita mistä mä nauttisin ja mitä mä tykkäisin tehdä, mutta en pysty ilman järkyttävää painetta mikä tulee, kun jätän muita epämukavia asioita tekemättä. Miksi mun teksti on näin epäjohdonmukaista ja päämäärätöntä? Join tänään glögiä ja se oli hyvää. ♥