hei maailma

Englannin kirjoituksissa valitsin sen paremman strategian. Mentiin intuitiolla eikä alettu ylenpalttiseen järkeilyyn niin kuin ruotsin kanssa.

Viimeiset minuutit ennen kahtatoista tuijotettiin valvojan kanssa kelloa.

Näin viime yönä elämäni toisen enneunen. Uni kävi toteen tänään iltapäivällä. Tuntui vähintäänkin siltä, että sydän jätti lyönnin välistä.

Säilytin englannin kielioppikirjaa ja kertauskirjaa kesästä asti tässä pöydällä. Äsken siirsin ne takaisin kaappiin. Tiedä sitten, auttoiko niiden näkeminen ja havainnoiminen joka päivä yhtään mitään.

Eilen suunnittelin polttavani sen kertauskirjan. Nyt olen muuttanut mieltäni ja ehkä mieluummin myyn sen ja poltan huonokuntoiset kurssikirjat. (Ja ostetaan vaahtokarkkeja ja hymyillään elämälle.)

Olo on kevyt. Juuri nyt tuntuu taas vaihteeksi siltä, että ehkä en sittenkään epäonnistu elämässäni. Näen itseni tulevaisuudessa mutta silti olen vahvasti tässä näin.

Pian kirjoitan kirjeen ja kaikkea muutakin ja kohta limaan taas elämääni albumeihin. Maistoin eilen ensimäistä kertaa hyvää viiniä.

Tältä näytän minä, kun olen itkenyt ja maannut koko päivän.

"Niin kai se on jos kaltaisen löytää"

Kaipaan jatkuvasti jonnekin muualle, ja seinät ahdistaa.

Mä oon kuluttanu mun soittolistan biisit niin loppuun ettei tosikaan.

Rakastan niin mahdottomasti

perjantai

Äöää, mä olen saamaton.

Raa'at banaanit on mun suuri heikkous. Kypsiä en kykene yleensä sellaisenaan syömään. (Sitten tehdään smoothieta.)

En tiedä, onko se normaalia vai epänormaalia jännittää toisen puolesta niin paljon, että aamulla ei pysty enää nukahtamaan uudelleen ja päähän särkee.

Eilen lähdin juoksemaan. Juoksin kymmennen minuuttia, sitten lähdin takaisin kotiin päin ja kävelin. Edes sade ei saanut mua kiiruhtamaan nopeasti juosten kotiin.

Päätin, etten enää pakota itseäni.

Mun sielu lepää, kun saan tuijottaa tätä. (Voisin vaikka tapetoida huoneeni tällaisilla.)

Päässä vilisee asioita, joten tässä niitä

Syön nykyään mahdottoman epäterveellisesti ja epäsäännöllisesti, ja ahdistaa. Tekisin ruokaa, jos olisi koko päivä aikaa etsiä reseptejä, rahaa ostaa kaikkia tarvittavia aineksia ja kärsivällisyyttä oppia ja tehdä. Pirkan lihanuudeli on tavattoman hyvää.

Soitin kahdesti hammaslääkärin ajanvaraukseen. Lopputulos oli se, että mulle ei annettu aikaa ja käskettiin soittaa joulun jälkeen uudelleen. Heittelin tavaroita ja itkin. Varaudutaan sitten keväällä vähintäänkin hampaan poistoon sitten niin, niin. (Odotan vieläkin kiitosta siitä aikamäärästä, jota uhraan hampaisiini.)

Tänään mulla oli päällä farkut. Inhotti.

Mulla on välillä koko ajan nälkä. Mä en ole käynyt ikuisuuteen juoksemassa. Kävelen vain koirien kanssa sitä ympyrää ja leikin, että näen kaiken ensimmäistä kertaa. Syksy on ruma. Hei hei kesän vihreys, nähdään taas joskus.

Taidan mennä englannin kirjoituksiin tällä panostuksella: kolme tykkiä ja enintään neljä tehtävää kertauskirjasta.

Turhauttaa suorittaminen. Tahtoisin vain mahdollisuuden herätä joka aamu huolettomana ja luoda jotakin, ja rahaa.

(Tiedän jo, mitä ostan kahdelle ihmiselle joululahjaksi, ja hymyilyttää.) Mun olisi tehnyt mieli ehdottaa, että miten olisi joululahjaton joulu. Se helpottaisi oloa. (Joulu on oikeasti ihan kohta.)

Mun passikuvasta tuli kamala.

"Äänetön ja sinertävä on minun maailmani, autuas."

Näin niin niin kummallista mutta niin todentuntuista unta. Oltiin köyhyydessä ja vähintään 70 vuotta kehityksessä jäljessä, ja oli sota mutta sotilaiden tilalla järjestyksenvalvojat, ja rakastuin (ja pesin ikkunoita tai jotain muuta vastaavaa). Unikirja sanoo: Elättelen turhia haaveita ja saan sopusointua elämääni. Edessäni on vaaratilanteita. Elämäni virtaa kuitenkin eteenpäin turvallisia vesiä pitkin (Tästä kertoisi sotilas mutta järjestysmies koettelisi vain mielenrauhaani tärkeässä tilaisuudessa.).

Heräsin ja olin sunnuntaissa mutta onkin maanantai. Koulupäivä eikä ei mikään päivä. Eilisen olin ajattelematta ja söin liikaa karkkia. Lauantai oli yksi sellainen päivä, mutta meikkasin.

Oikeasti en tahtoisi kouluun mutta sitten mietin, että mitä muutakaan.

(Eilen oli oikeasti kaunista.)

"Vielä leikkii lapsi syksyn harmaassa savussa"

Tänään on tultu alas ja kovaa.

(Mitä mulle tapahtuu kertokaa joku)

Ikkunasta kuuluu tuuli (ajattelin toista nimeäni ja kirjoitin vahingossa sen) ja tuntuu, että joku siellä on.

Olen itkenyt silmäni kipeiksi.

Niveliin sattuu, selkään sattuu, kaikki tekee kipeää, sattuu hengittää.

Mulle oltiin ilkeitä, teki mieli vain huutaa ja kirkua.

Kukaan, ei kukaan eikä mikään osoita minkäänlaista ymmärrystä. (Iskä soitti sieltä etelän lämmöstä. Kiitos.)

Mä olen taas tän kysymyksen äärellä: miten ihminen voi olla näin yksin?

"rannalla istuen tuijotan syksyn koruja, ja hyvästely humisee puissa."

Juuri nyt olo on sellainen, että elämä voittaa,

tapahtui mitä tapahtui.

Aamuisin on jo kamala herätä siihen pimeyteen. Mieli on niin niin sumussa.

Kukkaset haalistuvat täällä, aurinkokin olisi kiva taas vaihteeksi nähdä.

Päätin myös tänään (tai oikeastaan jo varmaan paljon aiemmin), että sitten kun (jos) olen aikuisena tosi (tai edes vähän) rikas, niin ostan itselleni hienon uuden auton. Hienot ja uudet autot on kivoja.

Tänään se iski tietoisuuteen. Illalla melatoniini ja nukkumatin taikajuoma. Niitä ennen väsytän itseni lenkillä.

(Itsediagnosoin itselleni myös narsistisen persoonallisuushäiriön.)

(Odotan viikonloppua ihan hulluna, vaikka pelkään, että kuitenkin taas petyn ja jään kotiin itkemään.)

"Kiiltomadot sammuivat, ja hitaasti, hitaasti alkoi aamu sarastaa."

Mulla tulee varmaan vielä ikävä ruotsin opettajan lempeää ääntä, jota voisi mielellään kuunnella vaikka joka oppitunti. Mulla tulee ruotsin opiskelua muutenkin ikävä. Sitä on kiva oppia, ja oman kehityksensä huomaa siinä helpoiten.

Eilen menin sänkyyn 23:30. 01:30 laitoin valot takaisin päälle ja itkin ja kuuntelin musiikkia. Nukahdin 02:30-03:00.

Me tehdään ryhmätyö epävakaasta persoonallisuushäiriöstä ja sain illalla sydämentykytyksiä, kun luin siitä. (Tunnistin itseni siitä ehkä liian paljon ja pelotti.)

Tänään on tosi luottavainen olo, vaikkakin raivostuttaa moni asia.

ajattelen liian suuria mutta kun

Toisinaan sitä on jälleen sopimaton mihinkään ja vastaan tulee vain seiniä. Sitä toivoisi vain voivansa ajelehtia elämän mukana mutta ei. Jäädään kiinni ja takerrutaan ja kolmantena päivänä tulee ensimmäinen rationaalinen ajatus. 

Tämä maailma se ihannoi ja palvoo vain niitä sanavalmiita ihmisiä, joilta löytyy energiaa kivuta kaiken huipulle ollakseen lopulta maailman valtiaita ja määrätäkseen maailman jatkumaan samaan malliin. Heillä on ihmiset, joiden kanssa mennä läpi päivien ja viikkojen ja niin edelleen.

Minä pilaan kauniisti kaiken ja ajattelen, että tässähän vasta kohtalo.

Tässä suuri elämänohje

Emt rikkokaa sukkahousujanne koko päivä ja menkää sitten suihkuun ja nukkumaan.

Homssu

Teen älyttömiä kirjoitusvirheitä,

puhun aivan kummallisia, enkä itse tajua sitä ennen kuin siitä huomautetaan

otan tiedostamatta älyttömiä riskejä liikenteessä.

Kuitenkin: onnistuin nukahtamaan hetkeksi ja tämä hetki tuntuu taas enemmän tai vähemmän mahdolliselta.

(En saa selkoa tämänhetkisestä asenteestani elämään tai mihinkään?!)

"Huolestuminen on mielikuvituksen väärinkäyttöä"

Lyön vaikka vetoa, että olisin suoriutunut lyhyen englannin kuuntelusta vieläkin paremmin, jos en olisi joutunut yksin olemaan sen opettajan herkeämättömän valvonnan alla. (Se oli kamalaa hirveää kamalaa.) Onneksi se on nyt ohi, onneksi ne molemmat ovat nyt ohi, ja voisin mukamas hengähtää. Oikeasti pää ei siltikään kestä, ja tuntuu, että romahdus voisi tulla minä hetkenä hyvänsä, tähän asti olen pysynyt kasassa, ja psykan tunnilla opin, että stressistä pitää palautua vähintään kerran vuorokaudessa. (Juoksen katsomaan aurinkoa ja toisaalta kävelen aurinkoon.(Ja musta tuntuu, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni ihan oikeasti stressaantunut.))

Ollaan taas vaihteeksi siinä pisteessä, että päivät menevät ohi hetkessä ja niin paljon asioita ja niin vähän aikaa.

Juon aamuisin liikaa teetä ja ravaan vessassa ja juon iltapäivisin liikaa teetä ja ravaan vessassa. Mun nivelet on välillä kipeitä, ja mietin johtuuko polvien kipeys illalla ihan vain siitä, että sukkahousut ovat liian ohuet ja olen kylmissäni, vaikka siltä ei tunnukaan.

Mulla on päiviä, jolloin sosiaalisena oleminen tuntuu suhteellisen luontevalta ja normaalilta. Mulla on myös päiviä, jolloin en edes saa otetta omista ajatuksistani, ja tuntuu, että sanat ovat kuin joitain vieraita olentoja, jotka eivät edes järjesty oikealla tavalla, kun tuotan puhetta ihan kenelle tahansa.

Oon vaikee.

Nyt jatkan hetken aikaa aikaansaamattomuuttani.

"Toisinaan sitä on tuulilasi, toisinaan hyönteinen."

Mun pää hajoo tästä stressistä.

blah

Mä en osaa enää kirjoittaa.

Jätin ensimmäistä kertaa ikinä tekstin julkaisematta.

Mun päivän pilaa se, kun tajuan, etten osaa ajatella, etten osaa ymmärtää, että olen yksinkertaisesti maailman tylsin ja tyhmin. Ja jätän ensimmäistä kertaa ikinä matikan läksyt tekemättä ja olen osaamatta. Ja yksinkertasesti menen sieltä, mistä aita on matalin.

Ajattelen lenkille menoa. Kulutan aikaani ajatellen sitä ja tietäen, etten sinne kuitenkaan ole menossa.

Tahtoisin vain itkeä, kun ajattelenkin itseni juoksemassa kuin mikäkin idiootti taas miljoonatta miljoonatta miljoonatta kertaa ihan niitä samoja kohtia kuin viikko sitten tai vuosia sitten. Ja ihan vain sen takia, ettei musta tulis läski. 

Sitten jäänkin vain kotiin istumaan ja itkemään ja kirjoittamaan tätä omassa surkeudessani.

Kuinka s ä ä l i t t ä v ä ä.

Eilen en nähnyt tähtiä ja tunsin itseni maailman yksinäisimmäksi ja tajusin taas vaihteeksi, että mun elämä on yhtä kuin koulu, jonka tuottamia velvollisuuksia vihaan yli kaiken, ja että tahtoisin elämältä jotain ihan muuta.