91 päivää kesälomaan

"Oot nuori ja rauhaton sydän"

Mulla on ollut aika hurja viikko. Ihan oikeasti. Kun keskellä yötä henki ei kulje ja tuntuu siltä, että kuolee juuri siihen paikkaan, on liian varma siitä, ettei selviä mistään. Siinä hetkessä ajatus siitä, että kaikki on vielä ihan hyvin, tuntuu niin niin kaukaiselta ja epätodelta ettei tosikaan. Ja kun aamulla herätessä keho painaa edelleen tuhat kiloa ja näkökenttä on yhtä sumea kuin ajatuksetkin, voisi purskahtaa itkuun mutta itku ei ole tullakseen.

Opettajat ovat tuntuneet vähän hirviöiltä (Paitsi hassu suloinen bilsan opettaja. Ja ajo-opettaja, vaikka eilen kaikki olikin pelkkää epätoivoa ja turhautumista.). Koulu ei enää aikoihin ole ollut paikkana inhottava. Kyllä siellä viihtyy. Kuitenkin pyydän, että ajeltaisiin vielä vähän ennen kouluun menoa. Katsellaan vain niitä reikiä asvaltissa, aamuihmisiä punaisissa tuulitakeissa ja lehdettömiä oksia. Kun en vain osaa pukea ajatuksia ja tunteita sanoiksi muualla kuin täällä. Tai päiväkirjassa. Olisi kiva oppia.

Viime yönä nukuin kunnolla ja nyt taas muistan, kuinka kipeää tekee herätä syvästä unesta kesken kaiken. Kotona oleminen aamuisin ei enää ahdista. Se on ihan kivaa, vaikka hesaria ei ikinä kerkeäkään lukea kokonaan.

Hirveästi olen miettinyt, kuinka paljon lukioaika on antanut. Ja sitä kuinka siitä ehkä tulee yksi ainutkertaisimmista jaksoista elämässäni ja jota elän juuri nyt. Ja kuinka tulen ehkä kaipaamaan sitä koulua, niitä hetkiä, luokkahuoneita, opettajia, opiskelijoita, yhteishenkeä siellä niin. Ei tällaisia fiiliksiä voinut ikinä uskoa kokevansa sen jälkeen, kun jätti yläasteen taakse niillä silloisilla fiiliksillä. On hämmentävää, kuinka odottaakaan elämää lukion jälkeen mutta samalla haluaisi pysytellä siellä eikä lähteä minnekään. Olla turvassa suurelta maailmalta. Siltä se tuntuu juuri nyt.

Olo on jälleen maanantai.

Tänään pelkkä fyysinen kipukin on ollut sietämätöntä.
Istuminen vääntää selän vääräksi, hengittäminen aiheuttaa vihlaisun jossakin lapaluiden välissä kaikelta ulottumattomissa, pienet tylpät piikit pistelevät vatsassa enkä tiedä miten päin olla.

Ajatukset painavat liikaa. Päätä särkee.
Tänään olen juonut liikaa kahviakin.

Mutta:

• aurinko valaisi luokkahuoneet, se virkisti
• ulkona oli täysin valoisaa lähtiessäni kouluun
• kävelylenkki tuntui kehossa oikeasti hyvältä
• opiskelumotivaatiota löytyy jälleen (tiedä sitten kauanko se kestää)
• mikään ei tunnu nyt ylitsepääsemättömältä

Eilen söin kaksi suklaakorvapuustia ja keksiä sekä dallaspullan. Elämä jatkuu.

"Joulu on täynnä uhkaavia vaaroja"

Voisin oksentaa sisuskaluni pihalle tästä ahdistuksesta  

huutaakin ehkä vähän vaikka ääntäkään ei kuuluisi

hakata reidet mustelmille

tai vain nukahtaa ja unohtua ihan vain hetkeksi.

Kuvittelen liikoja.

Ajaudun aina lomalla niin kauas siitä, mitä arjeksi kutsutaan.

Olotila on ollut niin täynnä onnea, iloa ja ennen kaikkea huolettomuutta, että kaikki velvoitteet, mitkä ikinä koulussa odottaakin, kauhistuttaa aivan suunnattomasti.

Eikö pelkässä autokoulussa käyminen nyt riittäisi? Siellä kun on paljon kivempaa ja hauskempaa.

Valokin karkaa niin turhan aikasin.

Ulkonakin on kevääntapaista aivan liian turhan aikaisin.

Tällainen olo lamauttaa.

Mutta kuten kaikki, tämäkin on vain taas ohimenevää.

"Mut miten rakkaus tai maailman synty selittyy"

Äiti tahtoisi kesäkurpitsakeittoa
mutta minä tahdon vain näitä, jotka on kivanvärisiä.

"tourne-toi vers le soleil l'ombre sera derrière toi"

Voi kuinka elämä ja päivät taas kiitääkin. Aurinko tuo onnen esiin jostain piilostaan. On ihan hassua, kuinka aina keväisin(ja syksyisin) aurinko paistaa niin matalalla, että se valaisee keittiön. Sitten kun tulee kesä, keittiön ikkunat jäävät aina varjoon. Ajotunnilla oli kuitenkin ehkä vähän vaikeaa ilman aurinkolaseja. Mutta nyt osaan peruuttaa parkkiruutuun. Ajo-opettaja on hirmuisen kiva. Näin viime yönä sellaista unta, että olin muuttanut Helsinkiin ja se opettaja teki siellä asunnossa remonttia. Ja katselin ikkunasta raitiovaunuja ja ihmettelin, miten oikein olinkaan Helsinkiin päätynyt.

Vähän on ehkä pelonsekaisia tunteita, koska yksi vuosi menee oikeasti hurjan nopeasti. Vasta hetki sitten olin ensimmäistä kertaa näöntarkastuksessa ja sain silmälasit. Tänään siitä on jo lähes kaksi vuotta ja kävin siellä uudestaan saaden varmuuden näön huonontumisesta. Saanpahan uudet kivemmat silmälasit. Ja sitten näen taas paremmin taululle. Ja näen vieläkin paremmin ajaa.

Tänään käytiin äitin kanssa hiihtämässä ja se oli hurjan kivaa. Aurinko paistoi tosi matalalta ja oli menossa puiden taakse piiloon mutta se teki kuitenkin kaikesta niin kovin kaunista. Olin ihan unohtanut, miltä tuntuu, kun alamäissä viima tulee vaatteiden läpi melkein iholle.

Ahdistun ehkä vähäsen tästä liian aikaisin tulevasta pimeydestä ja sen takia tahdon vain aikaisin nukkumaan, jotta aamu ja valo tulisi nopeammin luokse. Unessa kun aika kiitää vieläkin vauhdikkaammin. Kohta kevät on oikeasti täällä. 39 päivää synttäreihin, ihan älytöntä. Tuleva saa hymyn huulille niin kuin moni muukin asia.

Fazerin uusi suklaa on ihan älyttömän hyvää, jos ette vielä tienneet!!

wanhojen tansseja ja hetkiä ja iloa

En ihan tiedä, kuinka kuvailla näitä kahta viimeistä päivää. Sen tiedän, että wanhojen tanssit jää muistoihin ehkä yhtenä elämäni hienoimmista kokemuksista. Kun ottaa huomioon, kuinka silloin joskus vihasinkaan niitä ihmisiä ja kuinka vihasinkaan itseäni ja kuinka kuvittelin aina ja vain, etten mitenkään kykenisi mihinkään tällaiseen oman rajoittuneisuuden takia ja etten ikinä ansaitsisi mitään tällaista.

Ja sitten astelenkin yli viisisataapäisen yleisön eteen sydän hakaten ja hymyillen ihan vain pelkästä jännityksestä.

Ihan niin kuin opettajakin sanoi, että koko esitys on pelkkää näyttelemistä. Oli ihanaa näytellä siellä prinsessaa, oli ihanaa esiintyä, oli ihanaa tanssia.

Oli ihanaa, kuinka niistä vihaamistani ihmisistä tuli pukuhuoneessa ihmisiä, joiden kanssa iloita, hymyillä ja jännittää yhdessä.

Kaikki oli niin nätteinä ja elämä tuntui hienolta.

Se oli niin mahtavaa, että mekon ottaminen pois päältä tuntui eilen hirvittävän haikealta. Kaikki oli ohi niin hurjan nopeasti.

Odotin tätä niin kauan ja niin kovin, että olo on ollut tänään vähän tyhjä ja surullinen, väsynytkin. Mutta kyllä se vielä tästä, hih, ihastuttavat muistot hymyilyttävät aina.

"Anna sen selvitä miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia."

Kevät sinäkö se siellä, kun

seitsemältä kouluun lähtiessäni taivas ei ole enää pilkkopimeä

koulun käytäville ilmestyy hiljaisuuteen kehottavia lappusia

auringon valo valaisee lähes kaikkialla vielä neljän jälkeenkin

jokin vain saa minut laittamaan päälleni liian ohuen ja liian lyhyen kukkahameen

linnut laulavat vieläkin enemmän ja kaikki lähestyy hurjaa vauhtia

mieli on keveä ja hymyily on huoletonta?

Oikeasti, se on ihan mieletöntä, kun jokainen päivä on ihan uudenlainen. Syön ehkä liikaa avokadoja mutta kun ne kypsyy niin hurjaa vauhtia! Kahvinjuontia olen menestyksekkäästi vähentänyt. Runebergin torttuja on ihan okei syödä päivän myöhässä ja on myös ihan okei katsella, kuinka aurinko tuo pienet pölypallerot esiin!

Wanhojen tanssit ihan kohta pian, taidan mennä sekaisin tästä jännityksestä.

Helmikuu on kaunis

Millaista se on, kun ulkona ei sada lunta? Pian sellaisenkin varmaan unohtaa.

Nyt täytyy rientää viimeiselle teoriatunnille.

Elämä on ihan riemastuttavaa.