Nyt ollaan kuitenkin tässä.

Sitä vain että olen jo viikon päivät elänyt lukusuunnitelmani mukaan ja se tuntuu aivan mielettömältä. Olen juossut keskellä päivää pelkässä auringossa ja se on tuntunut hirveän hienolta ja hyvältä. Kehittyi rutiinit tosta noin vaan.

Rakastan aamuja. En osaa nukkua. Aloin juosta liian innokkaasti ja se kostautuu: polvet ja pohkeet särkevät, kun pitäisi nukahtaa. Olen rakastunut yhteen tiettyyn fiilikseen.

Meillä on hirveän usein jääkaapissa avokadoja, se on mukavaa. Appelsiinit olivatkin halvempia kuin verigreipit. Täytyy myöntää, että on se ihan hauskaa etsiä siitä merkkisekamelskasta aina se halvin. Kilohinnat on jännittäviä.

Olen syönyt reilun viikon aikana niin jäätävästi suklaata, että voisi melkein nauraa.

Minä elän hetket usein ilman kännykkää tai kameraa. Hetket ei ikuistu mutta pitääkö niiden kaikkien nyt ylipäänsä ikuistua. Hetket on ihania ilman kännykkää tai kameraa. 

Välillä itken. Toisina hetkinä olen toisenlainen. Minun piti vain todeta, ettei ole mitään sanottavaa. Ei mitään. Mutta sitten onkin. Kun tulee kevät tai kun elämässä taas jossain vaiheessa tapahtuu, pidän kameran mukana. En tiedä, uskallanko uskoa siihen, että joku paikka minulle tässä elämässä on. 

Ei nyt.

En tiedä, kuka olen.

Minä olen syönyt karkkia suklaata suklaata suklaata, bongannut halvan Pirkan pakastepitsan, lukenut lukenut lukenut keski-ikäisen naisen fantasiaa ja miettinyt, tätäkö maailman lukijoille halutaan syöttää, itkenyt itkenyt, heitellyt tavaroita väärässä seurassa, sanonut vääriä sanoja, miettinyt olenko oikeasti näin väärä, tahtonut pois, itkenyt salaa lumiräntäsateessa, tajunnut vaa'an olleen mykkä niin niin kauan, luovuttanut lähes kaiken suhteen, tuijottanut kuvavirtaa, itkenyt, syönyt karkkia, halunnut vohveleita lettuja mokkapaloja suklaata suklaata banskulettuja nutellaa, ajanut turhaan, itkenyt, ollut kykenemätön sanomaan ääneen, ollut kykenemätön olemaan hyvä, ollut kykenemätön yhtään mihinkään, tätäkö on elämä.

Ja ei, en luota.

Tänään: harmaus lamaannuttaa, syövyttää pian aivosolutkin.

Olen viettänyt vapaapäiväni aikuismaisesti: ajanut paikasta toiseen, hoitanut asioita ja leiponut pullaa. Ja sitten tehnyt meille banskulettuja ja syönyt suklaata ja katsonut kauhuleffaa.

Olen niin laiska, etten oikein tiedä, pitäisikö jo huolestua. En tiedä, onko itsetunto kadonnut juoksemisen suhteen. En kykene siihen yksin, tarvitsen iskän mukaan. Yksi ilta hiihdettiin, oli ihan hassua.

Olen onnellinen, olen vain vähän jumissa. Tahtoisin muualle. Tahtoisin kokea kaikkea. Olen liian rajoittunut, se ahdistaa. Pitäisi uskaltaa ja mennä vain eteenpäin eikä jäädä miettimään. Koti vetää liian usein puoleensa, välimatkat ovat pitkiä, bensa maksaa ja saastuttaa.

Minulla on uudenlaiset hiukset ja ne on ihanat. (Kiitos siitä ihanalle ihmiselle, joka ehkä mahdollisesti joskus tätä lukee, kuulin joskus sellaista juttua. Onnea on, kun ei tarvitse tuntemattoman saksittavaksi joutua. ♥) Hiusvärikriisi mahdollisiin ylioppilasjuhliin saakka on selvitetty. Minulla ei ole vielä kuitenkaan yhtäkään mekkoehdokasta.

Tänään söin puolikkaan suklaalevyn ja ahdistuin. Olen miettinyt, tulenko ajattelemaan koko loppuelämäni ruokaa tällä tavoin. Tuntuu raadolliselta sellainen. Hyvä juttu on se, että suurin osa ajatuksista on myönteisiä.

Rehellisesti: tulevaisuus jännittää ja innostaa ja kauhistuttaa samaan aikaan mutta elän nyt tässä.

Kamerani kuvista päätellen olen lukittuna kotiin, keittiöön.

Mielenrauha

Toisinaan täytyy kiiruhtaa ostamaan suklaalevy,

purskahtaa itkuun,

huutaa ja ensimmäistä kertaa hillitä itsensä lyömästä tai heittämästä kännykkää.

Syödä kolme riviä vaille koko suklaalevy.

Purskahtaa itkuun.

Saada selkoa itsestä

ja muista.

Olen kyvytön,

sydän hakkaa, hakkaa, hakkaa, kädet tärisevät.

Mietin, tuleeko minusta milloinkaan kunnollinen ihminen.

"Se on harhaa, harhaa, harhaa ja pelkkää leikkiä."

Tänään on tuntunut lohdulliselta ja helpottavalta

ja epätoivoiselta ja kauhistuttavalta.

Näin auringon, kävelin auringossa ja ikävöin.

Miksi en opi ikinä nauttimaan tästä hetkestä, annan kaiken epämiellyttävän lamauttaa.

Nehän ovat vain ajatuksia.

On ollut hyvä, kun olen

ollut itselleni armollinen ja antanut asioiden olla

lukenut oikeaa kirjaa

herännyt ja katsonut ikkunasta koiran kanssa, kun äiti lähtee

unohtanut pestä aamulla hampaat ja todennut sen itsekseni ääneen

antanut tilaa ja hyväksynyt asioita.