Neljä kuvaa kännykän syövereistä kahden viime viikon ajalta.

Mä olen yrittänyt laskea ahkerasti matikkaa ja onnistunutkin siinä ihan hyvin. Söin aamupalaks avokadoleipiä ja ne oli laittoman hyviä. Nukuin viime yön periaatteessa hyvin. Heräsin kuudelta kuolemanväsyneenä ja yritin jatkaa unia. 15 yli kuus havahduin siihen, että mä olen edelleen hereillä ja pirteä. Mutta mä kuitenkin nukahdin, hämmentävää.

Mä olen muuten huomannut kuinka teen mielessäni suunnitelmia enkä sano niitä ääneen. Sitten kun ne ei syystä tai toisesta onnistu ja toteudu, tunnen hirveää epäonnistumista ja ahdistumista. Se on vähän tyhmää. Ja niihin suunnitelmiin kuuluu usein muitakin ihmisiä ja se on hämmentävää.

Rakastan muuten pitkiä aamuja ja aamulenkkejä koirien kanssa ennen aamupalaa. Keväässä on parasta herätä ja huomata kaihtimien välistä auringonpaiste. Mua harmittaa, kun mun nykyiseen huoneeseen ei enää paista aurinko. Paitsi tosi aikasin kesäaamuina.

Kuuntelen pitkästä aikaa Raappanaa ja huomisen pitäisi olla kiva päivä enkä malta odottaa, että iskä tulee Lapista.

Surkuhupaisaa

Mä itken ja ahdistun miljoonannen miljoonannen miljoonannen miljoonannen liian monennen kerran. Ja ensimmäistä kertaa äiti kysyy "mikä on?" ja ehkä huolestuu.

Ja mua naurattaa.

Hei tai jotain

Mun elämä on rullaillut vaan eteenpäin ja minä sen mukana. En oikein tiedä mitä kertoisin.

Sain äikän aineistoesseestä 9½ ja oon huiman ylpeä itestäni. Tajusin, etten yläasteella saanut kertaakaan palautetta mistään kirjoituksistani ja nyt puolitoista sivua palautetta opettajalta on jotain aivan uskomatonta. Muuten tänään oli hirveää hirveää olla koulussa. Sitten kun tulin kotiin, olin vain sekaisin ja söin liikaa mämmiä. Mämmi on mun uusi ruokarakkaus ♥

Viime perjantaina katsoin Lostin vihoviimeisen jakson ja sen jälkeen oli vähän tyhjää. Ihan kuin joku olisi vienyt kyvyn ajatella tai että mut olisi jätetty yksin. Seuraavana päivänä täytin sen tyhjyyden kirjastosta lainaamilla kirjoilla. Ja siitä lähtien oon vain lukenut, lukenut ja lukenut. Ihan kuin ei osaisi tehdä mitään kohtuudella. Tai että olisin vain kykeneväinen tekemään yhtä asiaa kerralla. En oikein tiedä onko se hyvä vai huono juttu.

Huomenna mulla on synttärit ja huomenna on vähän niin kuin perjantai, koska perjantaina mulla ei ole koulua. Oon aika onnellinen. Mulla on maailman paras iskä. Ja maailman paras äitikin. Pääsisäisestä voi tulla huikeen kiva. Ja tieto siitä että kesäloma on ihan kohta, saa mut hymyilemään.

Mä olen muutenkin saanut jonkinlaisen järjestyksen elämääni. Oon alkanut(kirjoitin ekaks alakanut ja nauroin sille, koska huomasin sen vasta kun luin tekstiä uudelleen läpi) käydä taas juoksemassa. Maanantaina juoksin huiman pitkän lenkin ja pelkäsin koko ajan, että jaksanko juosta takaisin kotiin. Mä olen puhunut uusille ihmisille ja näin viime viikolla mourun.

Kuulostan liian positiiviselta enkä tykkää siitä. Nyt just kaikki tuntuu vain olevan niin hyvin, vaikka koen ettei mulla olisi oikeutta olla tyytyväinen elämääni. Tuntuu jollakin tavalla väärältä, mutta mä en jaksa välittää just nyt.

Vois mennä ulos, kun siellä on niin nättiä ja kaikki on täynnä valoa.

mau

Mä kirjauduin äsken sisään Bloggeriin ja muistin yhtäkkiä, että näin joku yö unta siitä, että mulla oli enää viisi lukijaa ja neljä oli vain mennyt pois.
Porukat jätti mut taas viikoks yksin kotiin koirien kanssa. Se on ihan mukavaa. Tuntuu, että mä vaan syön koko ajan. Mä olen jotenkin menettänyt mun luontaisen tunteen nälästä ja kylläisyydestä.
Ajattelen liikaa. Kompensoin.

Tää viikko on ollut lopulta kyllä aika kiva ja mukava. Elämä on tuntunut niin helpolta.
Mä kävin keskiviikkona kirjastossa ja lainasin neljä kirjaa. Sitten mä ostin kaks kiloa porkkanoita. Ja eilen mä söin viimeset. Oon vähän riippuvainen niistä. Porkkanoista. Joo, ne on himo hyviä.
Kauramaitokin on aika super hyvää. Paljon parempaa kuin soijamaito. Mun mielestä.

Mä en muista mitä torstaina tapahtui. Muistanpas, me käytiin äitin kanssa pitkällä lenkillä koirien kanssa.
Perjantaina mua ahdisti, koska olin vakaasti sitä mieltä, että mun päivät menettävät merkityksensä, kun ei tarvitse mennä kouluun. Niin, en sitten tiedä. Eilen mä katoin ainakin kuus tuntia Lostia ja ihmettelin lunta.
Ei kai päivissä tarvitse olla niin hirveästi merkitystä aina. Onko suomi muuten ainoa kieli, jossa sanajärjestyksen kanssa voi leikkiä niin paljon?

Mä imuroin äsken ja oon ylpeä itestäni. Mä haluisin soittaa iskälle ja pyytää sitä hakemaan mut ja koirat jonnekin, missä niitä otuksia voisi pitää vapaana ja kävellä muuten vain ympäriinsä. Mut en oikein tiedä miks ajattelen sitä soittamista niin paljon. Ihan sama. Ehkä mä soitan kohta.
Tässä ei ollut nyt mitään ideaa, kunhan kirjotin vain päivistäni jotakin.

"Ja järvien pinnasta pilvetki heijastuu"

Mulla on sellainen jännä fiilis, että kaikki paha taphtuu mulle just nyt.
Tai että mä olen pelkkää epäonnea ja kaikki on mua vastaan.
Mun unettomuus ei johtunutkaan teestä. Mä menin sunnuntai-iltana nukkumaan kello 23:00 ja nukahdin vasta kolmen jälkeen. Se on hirveetä hirveetä hirveetä.
Enkä mä keksi mitään syytä siihen, miksi mä en nukahda. Ja se on vielä hirveämpää.
Tää jakso on ollut ehkä stressittömin. Mä olen yrittänyt liikkua. Elämä on tuntunut ihan mukavalta ja mielekkäältä.

Mä kaaduin tänään mopolla ja satutin polveni ja nilkkani. Seki oli hirveetä.
Mä olen lihonut ja se pelottaa.
Nyt mä olen ihan parkana täällä ja mietin mitä kamalaa mulle tapahtuu seuraavaksi.

Ja mun piti mennä tänään kirjastoon, mutta en mennyt.
Satutin jalkani aika oivalliseen aikaan, koska nyt voin skipata kuntotestit hyvän syyn kera.
Se äikän opettaja kertoi mulle tänään kuinka omata-verbin käyttö on tyylivirhe ja se oli pahoillaan. Mä tykkään käyttää sitä.

Meen nyt pois eikä mulla ole yhtään kuvaa jaettavaksi höh.

"Kuka vaan voi väittää ymmärtävänsä"

Mä en osoita minkäänlaista kunnioitusta mun tietokoneelle ja kännykälle. Mä löin mun tietokonetta viime maanantaina, sitten se sammui eikä enää käynnistyny. Tänään rakas veliseni tuli ja teki kaiken saman sille kuin mäkin ja sitten se vaan käynnistyi.
Ja Netflix toimii.
Eli elämä hymyilee.

Mä en oikein tiedä mitä nyt kertoisin. Viikko meni huiman nopeasti ja kaikki on ohi ihan hetkessä ja kohta on jo kesäloma. Äiti on ihana, kun se ehdottaa kaikkea ihanaa ja apuaaa, en malta odottaa.
Torstaina hain mopon, koska kaikki oli mua vastaan: Kävelin linja-autoasemalle, olin laiska, yritin lyhentää matkaani ja kaaduin kaiken liikenteen vieressä kuraiseen, likaiseen, märkään mäkeen ja vuorasin takkini ja reppuni kuralla. Onneksi äiti tuli ja pelasti mut ottamalla kyytiin. Kotona huomasin kadottaneeni dösäkortin (Joka oli tippunut sataprosenttisen varmasti maahan, kun kaaduin, koska se kortti oli taskussa, mun kädet oli taskussa ja otin käsillä vastaan, kun kaaduin. Ymmärtääkö kaikki mun selityksen nyt? Se oli tullut sieltä taskusta samalla, kun vetäsin käden sieltä pois.) eikä kukaan hyvän sydämen omaava ihminen ollut sattunut paikalle ja vienyt sitä matkahuoltoon ainakaan perjantaina vielä.
Itkin verta, uhmasin pelkoani ja hain skoban.

Sain uudestaan takaisin kykyni nukahtaa, kun lopetin teen juomisen myöhään illalla.
Itkin liian monta kertaa kahdelta yöllä ja ahdistuin hereilläolosta.
Nyt mä olen enemmän kuin helpottunut, kun voin vain nukahtaa.

Kävin viime sunnuntaina koirien kanssa lenkillä ja oli märkää.

"valo auringon, valo jota rakastat"

Me lastattiin tänään äitin kanssa koirat autoon ja lähdettiin metsään kävelemään ja juoksuttamaan piskejä.

Kuvat on kaikki sieltä.

Oli jännä kävellä metsässä, jonka ohi on ajanut ainakin miljoona kertaa, muttei ikinä ole siihen kohtaan pysähtynyt.

Enpä tiedä mitä muuta nyt sanoisin. Eilen onnistuin nukahtamaan normaalissa ajassa. Ja hymyilin itsekseni silmät kiinni, kun heräsin.

Oon tosi onnellinen viikonlopusta ja yleisesti kaikki tuntuu ihan mukavalta just nyt.