"Sortuneet rakenteet nousevat pian takaisin"

Heei, mun syysloma on ohi ja huomenna pitäisi muka raahautua kouluun ja sen takia teen pientä kuolemaa täällä. Tää loma oli ehkäpä ahdistavin ja stressaavin ikinä. Mä olin vaan kotona neljän seinän sisällä, mun päivät oli toistensa kopioita, en saanut mitään aikaseksi, kaikki tuntui kaatuvan päälle. Saatoin aamulla syödä aamupalan ja mennä sen jälkeen takaisin sänkyyn makaamaan ja tuskailemaan. Missään vaiheessa ei tuntunut kunnolla hyvältä.

Tai okei, ehkä mä vähän liioittelen. On mulle tapahtunut ihan hirveästi kaikkia pieniä mukavia asioita. Aloitetaan vaikka siitä, että sain mystisesti mun kaikista kokeista 9-. Paitsi äikästä 9. Kävin viime lauantaina Helsingissä ja ostin uff:stä maailman ihanimmat kengät talveksi ja tosi söpön ruutukauluspaidan. ♥ Sanoisinko ettei parempaa tuuria olisi voinut käydä, koska muuten olisin tilannut Dr. Martensit 150 euron hintaan ja nyt sain 16 eurolla ihan sopivat maiharit itelleni. Sunnuntaina tuli extempore lähtö yhdelle kirppikselle, koska en suostunut äidin antaa ostaa mulle uutta talvitakkia. Ja hämmästyksekseni sieltä löytyi ihan superi ihana talvitakki, mitä yksinkertaisesti rakastan. Ja myös ihana löllö-huppari, joka oli ihan uudenveroinen, mutta silti niin halpa. Eli materiaa, materiaa, materiaa. Jota rakastan. Ehkä mä vielä joskus kuvaan ne kunnolla.

Harrastin myös syyslomalla aitoa irl sosiaalisuutta, kun vihdoin ja viimein näin Elinaa, mun ihanaa pientä otusta, ja muita immeisiä siinä samalla.Vaikka meillä olikin vain kaksi vaivaista tuntia aikaa, elämä tuntui ihanalta.Juokseminenkin on ollut aika jepa juttu näin syyslomalla. Kävin joka ilta juoksemassa paitsi perjantaina. Oma mieli tykkää paljon enemmän, kun olen lopettanut liikunnan ajattelemisen pelkkänä laihtumisen ja kalorien kuluttamisen keinona. Tai että pyrkisin "parempaan" kroppaan. Vihdoin osaan edes joten kuten nauraa sille, että kiinteä tai laiha keho olisi jotenkin muita parempi. Ei todellakaan. Mä liikun, koska mä vihdoin rakastan sitä ja se on lääkettä mun mielelleni. Ja se on hyväksi mun keholleni. En mä jaksa enää saada pahaa oloa, kun katson peiliin, koska ei me olla sen arvosia. Mun ei tarvitse kokea pahaa oloa itestäni. Vaikka kuitenkin myönnän, että välillä vihaan itteäni enkä voi sietää sitä miltä näytän, mutta se kai kuuluu normaaliin elämään.

Värjäsin myös hiukset eikä enää tarvitse sietää sitä julmaa juurikasvua, lol. Ja sain kaikkia koulujuttuja lopulta edistettyä, joten ahdistus sen osalta ei kasvanut ylitsepääsemättömän suureksi. Oikeastaan elämä tuntuu olevan juuri nyt ihan mallillaan. Tän postauksen kirjoittaminen helpotti mun oloa huimasti. Toivon etten ole angstin syvimmässä kuopassa huomisen koulupäivän jälkeen. Ja talvi tulee, kun mopo jää kotiin kouluun ajamisen sijaan. Ja tajusin kuinka oikeasti rakastankaan syksyä enkä malta odottaa talvea. Saa vuorautua vaatekerrosten alle ja ulkona pystyy liikkumaan ihanan vapaasti ja melkein incognito.

Nauttikaa ihmiset elämästä tai edes sen pienistä iloista.♥

"Etsitään syyt miks vietän unettomia öitä"

Kuuntelen vain Pariisin kevättä ja yritän olla ajattelematta. Ajattelin kuitenkin hieman tyhmänä ihmisenä kirjoittaa niistä asioista joita yritän olla ajattelematta, koska mulla on vihdoin aikaa. 

Ihan ensimmäiseksi, miksi me ollaan täällä maapallolla tuhoamassa tätä planeettaa? Miksi se kaikki paha jatkuu koko ajan, vaikka me tiedetään mitä siitä seuraa? Mä teen täysin tiedostaen huonoja valintoja ja se saa huiman ahdistuksen aikaan. Mitä kaikkea pahaa me tehdään meidän ympäristölle ja miten me täällä toimimme. En ikinä voi hyvillä mielin ajatella kuinka vähän meillä menee ruokaa roskiin. Pelkän epätoivon vallassa näen kuinka paljon sitä menee hukkaan. Eikä kukaan kuuntele mua. Mun on turha sanoa, että tehkää vähemmän ruokaa tai ostakaa vähemmän leipää. Ei se merkitse mitään. Ihmisistä on tullut liian mukavuudenhaluisia. ):

Toiseksi, miksi me eletään tätä meidän omaa elämäämme? Mun päässä on jo monia viikkoja pyörinyt tämä tavanomainen kysymys, mikä on elämän tarkoitus? Ja se on kysymys mihin en uskalla miettiä vastausta, koska pelkään päätyväni siihen lopputulokseen, että mun elämälläni ei ole tarkoitusta.

Mä olen tavattoman pessimistinen ja yksinäinen. Tällaisessa kirotussa yhteiskunnassa oma tulevaisuus näyttää hirvittävän karulta, jos sä olet ihan yksin. Ja mä myönnän että kaipaan ihmisiä ympärilleni, sosiaalisuutta. Mutta samaan aikaan se ajatus hirvittää, koska olen liian omiin oloihin vetäytyvä ja tuntuu etten osaa enää luoda uusia suhteita, saatika ylläpitää niitä. Mä vaan tyydyn kohtalooni ja yritän olla valittamatta. En enää edes tiedä oliko tää kaikki mukamas sitä mitä halusin.

Ja sitten vielä opiskelu. Me vietetään päivät koulussa istuen, oppien aina vain lisää kaikkea uutta. Miksi? Kuitenkin me joskus kuollaan ja se tieto on poissa. Eikä se opiskelu tunnu aina mitenkään mukavalta. Helpollahan pääsisi, jos siitä opiskelusta nauttisi aina ja se olisi mielekästä. Mutta me vain "tuhlataan" elämäämme, päiviämme opiskeluun. Tai töissä käymiseen. Ja se tuntuu välillä hirvittävän turhalta. Mitä me tällä kaikella saavutetaan? Millaista ihmiselämän pitäisi olla, tai millaista se voisi olla? Miksi kaikki on nyt tässä pisteessä, kun sattuu olemaan?

Tuntuu etten aina vain ihan ymmärrä tätä maailmaa.

"Jossain lähellä aika odottaa pysäyttäjää"

Mä tunnen itseni hirveän välinpitämättömäksi immeiseksi, kun en ole kirjoittanut pitkään aikaan tänne mitään. Ja nytkin kirjoitan kera muutaman säälittävän kuvan... 

Mä olen mukamas onnellinen, kun uusi jakso alkoi ja sain mun elämän takaisin. Dafuq? Joo o, mä sain hirveän ahdistuksen viikonlopuksi, kun perjantainakaan ei ollut koulua. Mä vaan käsitin kuinka tyhjää mun elämä on, kun ei ole läksyjä tai mitään muuta kolujutuja kotona tehtävänä. Enkä tiedä onko se hyvä vai huono juttu. Varmaan sekoaisin, jos mulla olisi muutakin elämää eikä aikaa koululle.

Mutta sitä en käsitä, että minkä takia kaikki samaan aikaan tuntuu niin pahalta. Koulussa oleminen, se istuminen ja odottaminen on pelkkää tuskaa. Välillä vain haluaisin itkeä verta ja huutaa tälle maailmalle julmia asioita. Illalla on hirveää mennä nukkumaan, kun tietää että aamulla kello soi niin aikasin, että tuntuu kuin veitsi iskettäisiin kurkkuun tai muuta kivuliasta. Se on pelottavaa huomata miten päivät vain toistuu samanlaisina. Mä olen nähnyt tällä viikolla joka päivä saman mummelin rollaattorin kanssa kauppakassi mukanaan, melkein samassa paikassa. Meinasin purskahtaa itkuun, kun näin sen vielä tänäänkin.

Tämä yleinen pessimistisyys ja negatiivisuus tekee elämästä kauhean hankalaa.

Olen vain pieni angstinen lapsi, joka kiukuttelee maailmalle 24/7.

Ruoka on parhaus, samoin juokseminen syksyisin, mouru on ihanin, kokeisiin lukeminen onnistuu aina, miu mau tulen vielä sun uniis ja heräämien aamuaurinkoon.♥

Flickr petti mut. O.O

Nyt alan valmistautumaan henkisesti tuskaiseen herätykseen aamulla.