"Katsoo vaihtuvat maisemat, laskee vastaantulijat"

Voi kuulkaa, maailma näytti minulle taas kauneimman puolensa. Kesä tekee ihmeitä. Illat merellä on jotakin käsittämätöntä. Tukholma oli niiden raskaiden pilvienkin alla lämmin. Luulin ostaneeni hameen. Puin sen päälleni ja jälkeenpäin huomasin, että ostinpa sitten shortsit. Nauroin katketakseni. Tanssitti, hymyilytti. Ei nukuttanut. Ruotsista saatiin hyttinaapuriksi Hasse tovereineen. Aamulla tuijotin sitä hetken vihaisesti mutta se sanoikin vain god morgon terve terve! ja sitten vain enää nauratti. Näin ensimmäistä kertaa Maarianhaminan. Siellä oli sinistä ja vaaleanpunaista ja laivan kannella lämmin. Ihmiset tuntuivat niin huolettomilta. Ehkä se on se kesä ja kaikki.

"sopivasti muistetaan vain puolikas totuus siitä kuinka vapaita ollaankaan"

Lakritsijäätelö on mun heikkous. Kuten on niin moni muukin asia mutta ei niistä sen enempää. Kun joskus (toivottavasti pianpianpian) muutan omilleni, kahvinkeittimeni pitää olla moccamaster. Sillä tulee parhaat kahvit, mikään muu ei käy, sen olen oppinut täällä kotona.

Nukun mutta silti keho painaa ja mieli painaa ja voisin nukkua vielä seuraavat yhdeksän tuntia. Makaan ja mietin, mitä kaikesta milloinkaan tulee, ja sitten olen miettimättä, koska ei jaksa. Toisinaan koko päivä menee pelkässä sumussa ja sitten illalla kaikki selkiytyy ja olen täynnä tarmoa ja iloa ja intoa. Ja aamulla olen taas lähtöpisteessä.

Eilen tuntui, etten selviä. Kiisin peilien ohi ja toivoin, että jos joskus vain voisi olla tuntematta. Tunsin ja selvisin.

Täytyisi rikkoa rutiineja mutta kun.

(Tilatkaa joku mulle hesari.)

"mutta minähän en pillitä, en ainakaan ennen pimeää."

Kirjoittaminen ei ole aikoihin tökkinyt näin paljon. Tuntuu samalta kuin viime viikonloppuna, kun olo oli sellainen, että olen itse itseni vankina. Kun tahtoo luoda jotakin omaa ja etsii inspiraatiota, huomaakin vain kopioivansa jotain jo valmista. Ja se raivostuttaa. Ei siinä, lopulta istuin puoleen yöhön piirtämässä ja seuraavana päivänä innostuin niin, että huoneeni oli kuin pommin jäljiltä. Ihmismieli on kumma. Siitä se rauhoittui ja tunsin mieletöntä tyytyväisyyttä.

Nyt yritän taas kirjoittaa ja huomaan, kuinka minussa on se vika, että istun ja mietin sanoja ja synonyymejä, pohdin lauseen sanajärjestystä, kuulostelen koko lausetta mielessäni ja lopulta vaihtelen aina uudelleen sanoja ja niiden järjestystä. Ja olen lopputulokseen aina ja joka kerta tyytymätön. Niin.

Kesäloma on mennyt hurjaa vauhtia. Olen ollut laiska. En kaiken suhteen mutta joissakin asioissa. Tällä viikolla olen ajanut paljon. Joinain öinä olen nukkunut huonosti, toisina öinä hyvin. Hämärä tulee jo aikaisemmin. Alkuviikosta (ja jo viikonloppunakin kai) aurinko oli pitkään poissa ja aloin jo ihmetellä ääneen, kuinka kauan se tuon pilvilautan takana viipyy. Olen myös havahtunut siihen, että mietin aika ajoin, mitä ihmettä teen elämälläni. Ja sitten yritän vain keskittyä tähän hetkeen.

Mulla on runokirja ja mummilta lainassa Torey Haydenin Lapsi muiden joukossa, jonka jo luin. Se oli hyvä. En muista milloin viimeksi olisin lukenut kirjan, joka on niin kiinnostava, että sitä vain lukee ja lukee. Ajattelin lainata kirjastosta lisää kyseisen kirjailijan kirjoja. Moni niistä kertoo tämän kirjan tapaan tosielämän henkilöistä ongelmineen.

"onhan se turha odottaa että vois illoista yhtä vain elää uudestaan"

(Tämän keskiviikon elin kukkaseppele päässäni.)

Meikkasin, sänkyni on korkeampi ja Spotifyn logo on ruman värinen.

En tiedä, mitä kirjoittaa ja vielä vähemmän tiedän, mitä ajatella.

Kyllä tämä tästä.

Tänään oli lämmin,

kaipaan huolettomuutta.

"Autuaat on suven usvaiset aamut"

Liian monta tukahdutettua itkua.

Liian vähän järjestystä missään.

Odotan lämpöä,

samalla olen odottamatta mitään ja päivät lipuvat.

Tartun epätoivoisesti hetkiin.

Tämä tiivistää kaiken.

Katseltiin laskeutuvia lentokoneita

ja mietittiin sitä fiilistä.

En tiedä, mitä sanoa.

Mieli on vapaa, kun ei jää sen kanssa yskin.

Asiat järjestyvät.

Tänään join liikaa kahvia.

Eilen koirien kanssa iltalenkillä kohtasin täysin yllättäen ystävän, joka oli vuoden maapallon toisella puolella.

Menin sanattomaksi ja halasin.

Oikeasti pelottaa ja haluaisin juuri nyt olla täysin jossakin muualla kuin tässä.

"Mein kleines Herz träumt schon vom Glück"

Päiväkirjan sivut täyttyvät mustekynästä ja sivut ovat kuin toistensa kopioita. (Päivämäärät vain vaihtuvat. (Ja sisältö kyllä myös.))

Tänään juoksin vesisateessa, ja vesisade tietenkin silloin, kun olen meikannut ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan. Eilen uin vesisateessa ja sitten olikin jo kylmä mutta kaikki oli hetken siinä.

Äiti on tehnyt raparperipiirakkaa ja tänään raparperikiisseliä enkä malta odottaa aamuun niin, että saan sitä puuron päälle.

Päivät ja viikot ovat menneet nyt oikeasti tosi sekaisin. Englannin kertauskirja odottaa pöydällä. (Kirjotukset oikeesti vähäsen ahdistaa.) Toissapäivänä jo aloitin. Kyllä se siitä. Vaikka oikeasti pelottaa ja tuntuu siltä, etten tule selviämään mistään opiskeluun ja kouluun liittyvästä.

Kesäkuun viimeinen päivä kirjoitin näin:

"Kaikki alkoi siitä, kun kävin kolmena päivänä peräkkäin vaa'alla. (En enää muista milloin, päivät ja viikot menevät sekaisin, luultavasti ennen juhannusta.)

Se siitä sitten. Syön, koska on tylsää. Oikeasti, en tiedä, milloin on nälkä. Käyn juoksemassa ja metsässä katselen ympärilleni ja mietin, miksi olen siinä niin. En voi juosta kivikkoista alamäkeä, koska en näe tarpeeksi kauas eteeni. Yksi ilta istuin sängyllä ja katselin ulos ja ajattelin, kuinka sumea koko maisema on. Laitoin silmälasit päähäni ja tuntui kuin kuva olisi tarkentunut. Niin se tekikin, ja itkin, koska en aiemmin sitä kaikkea nähnyt. Vihaan yli kaiken sitä, kun lähden autolla liikkeelle ja tajuankin, etten näe ja joudun pysähtymään ja kaivamaan silmälasit laukusta tai pahimmassa tapauksessa hakea ne sisältä asti. Vihaan myös sitä, etten voi enää venytellä olohuoneessa vakiopaikallani ja samaan aikaan sivusilmällä katsoa jotain älytöntä televisiosarjaa, koska en näe tekstityksiä. Menen mieluummin huoneeseeni ja katson sitä sumeaa maisemaa sieltä ikkunasta. Ja vihaan, kun en näe jotain, mitä muut näkevät ja saan kommentteja, että käyttäisit niitä silmälaseja. Koulun käytävillä tai ihan missä vain ihmispaljoudessa tuskailen, kun en näe ihmisten kasvoja. En tiedä, kohtaanko jonkun katseen tai tuijottaako joku jossakin. En uskalla aina edes itse katsoa, kun en tiedä, mihin joku toinen katsoo. Toisaalta se on hurjan rauhoittavaa, kun on keskellä ihmisiä mutta ihmiset ovatkin kasvottomia. Kerroinko sen, kun keväällä katselin keittiön ikkunasta silmälasit päässä sinne kauas mäelle ja näin, että siellähän on valkoinen talo. Aiemmin se oli vain sekoittunut siihen kaikkeen lumeen ympärillä. Vihaan huonoa näköäni ja vihaan silmälaseja."

Lähden Saksaan (kyllä, lähden Saksaan!!!!!!) ja ajattelin, että pidän silmälasit päässäni, koska en tahdo jäädä paitsi niistä maisemista ja ylipäätään koko maasta, jonka niin kovasti olen tahtonut kokea ja nähdä.

Tässä isoisovanhempieni hääkuva vuodelta 1926. Tuntui ihmeelliseltä pitää sitä kädessä.

2.7.2015.

Oli minun nimipäiväni ja ystävän nimipäivä ja ystävä ja muutkin rakkaat.

Suunnattiin Hankoon vadelmaveneellämme, jonka värin puolesta totesimme kyllä mansikkalaivaksi, ja kuunneltiin juuri se biisi.

Hymyilytti.

Päästiin Tammisaareen, ei meinattu päästä sieltä pois.

Päästiin Hankoon ja voi itku,

oli lämmin ja oli tuuletonta

ja oli niin niin kaunista.

"Auringonvalolla saa sinilevistä nestekaasua"

Voi itku. Olen niin sanoinkuvailemattoman onnellinen juuri nyt. Vaikka pieni ahdistus tuntui kurkussa, kun katsottiin auringonnousu- ja -laskuaikoja ja totesin päivän olevan noin kymmenen minuuttia lyhyempi kuin muutama päivä sitten.

Luonto on ihmeellinen, rakastan sitä ja rakastan kaikkea. Tuntuu puhtaalta ja tuntuu vapaalta. Tuntuu, että pystyn kaikkeen ja koko maailma on valmis mihin tahansa, samoin kuin minä. Rakastan hetkiä ja elämistä ja olemista. Rakastan sitä, kun juoksen keskipäivän kuumuudessa hiekkakuopalle ja nuori mäntymetsä vilisee ympärilläni ja sitten se päättyy ja kaikki avartuu ja näen sen maiseman aina uudelleen ja uudelleen. Ja kun juoksen sitä rinnettä ylös ja aurinko polttaa hiekkaa ja ihoa ja ilma seisoo ja tunnen hiekkapölyn varpaiden välissä ja ylhäällä kääntyessäni katsomaan taakse koko maailma on minun.

Rakastan, kun aurinko etsii tiensä silmillemme siitä pienen pienen ikkunanraosta. Ja kun toisena hetkenä se menee raskaiden synkkien pilvien taakse piiloon ja viileässä eteiskatoksessa kuuluu vain kaatosade ja ukkosen jyrinä ja näkyy ne monet monet sadepisarat ja toistuvat välähdykset. Ja kun sateen jälkeen luonto on täynnä pikkuruisia kristallikimpaleita siellä täällä, lehdissä, oksisssa, nurmella, ja ne näyttävät kauneutensa auringonvalon osuessa niihin. Ilma keuhkoissa tuntuu täysin uudelta.

Heinäkuu on kuukausi siinä missä kesäkuukin. Turha antaa ajatuksissaan sijaa ajalle ja sen oikuille, kun eletään tässä hetkessä, missä ajalle ei anneta minkäänlaista arvoa. Päivät ovat kaikki valloittavia. Huomenna ajetaan Hankoon ja tahdon mereen uimaan.