"Ei aurinko voi niin vain muitta mutkitta nousta taivaalle."

"Rakkauden ensimmäinen velvollisuus on kuunnella."

Mulla oli ihastuttava joulu, joulu tuntui joka puolella. 

(Miksi kaikki vain katoaa niin nopeasti ja on hetkessä pois?)

"Ei ole olemassa rakkautta tulevaisuudessa. Rakkaus on vain tämän hetken teko."

Asioita:

Olen vältellyt tietokonetta.

Kännykkä on puolestaan toisinaan liimautunut mun käteen.

Kirjoitin äsken kirjeen.

Ylihuomenna on jouluaatto.

Lenkillä, suihkussa ja sängyssä nukkumattia odotellessa mun mielessä on lauseita, asioita, joista kertoa. Sitten ne ovat jo poissa ja tunnen itseni tylsimmäksi ihmiseksi ikinä.

Elämä menee eteenpäin omalla painollaan. (Liian kovaa.) Kohta eletään taas parillista vuotta, ja se on hyvä. Sain joululahjaksi Olemisen sietämättömän keveyden, ja sekin on hyvä asia.

On tuntunut jännittävältä herätä pimeyteen. Yksi aamu keho painoi, kun avasin silmät. Pesin hiukset ja käsissä ei ollut voimaa ja ahdistuin kaikesta. Sitten olin ajattelematta ja tein aamupalan. Suklaatee sunnuntaiaamuisin on hyvä juttu.

Vaikka avokadot tulevat jääkaapissa paremman makuisiksi, ei oikein ole hyvä, että se kylmentää vastapaahdetun ruisleivän. Tahtoisin tehdä bataattilaatikkoa.

Olen tehnyt joulukortteja ja lähettänyt joulukortteja. Yksi ilta itkin ja kirjoitin ja itkin ja sitten mentiin ostamaan enkelikarkkeja.

surettaa

Itkettää joka hetki väärissä paikoissa väärään aikaan.

Riensin koirien kanssa näkemään viimeiset auringonsäteet. Mietittiin äitin kanssa, kuinka ne espanjalaisina kärsii kaamosmasennuksesta varmaan tuplasti enemmän kuin me,
raukat.

"Tiedäthän sen jo sinäkin ei musta täydellistä koskaan saa"

Nämä äidin 37 vuotta sitten ostamat kengät iskän ylioppilasjuhliin olisivat olleet mun ylppärikengät, jos jalkani ei vaatisi kokoa 35 olevia korkokenkiä eikä pikkukivi olisi saanut haurasta koronpohjaa lohkeamaan.

"Muista että ne kaikki suurimmat kauhut on sun toiveittes peilikuvat"

Kissanpentu leikki mun leteillä. Ihmettelin, miten eläin voi olla niin pieni. Kaupoissa ja kauppakeskuksissa on jouluvalot ja -koristeet, ja olen siitä ihan haltioissani, typerää. Mulla on uusi ihana valkoinen mekko, ja talvi tuli kaikkialle muualle paitsi tänne.

"Onko Mörkö sammuttanut auringon!?"

Mun hiukset on takkuiset ja likaiset ja täynnä hiuslakkaa. Letitän ne kuitenkin kerta toisensa jälkeen uudelleen enkä nykyään enää meinaa muistaa, milloin olen ne viimeksi pessyt.

Neulon ja luen ja kirjoitan ja imuroin, jottei tarvitsisi laskea matikkaa. Matikka on oikeasti kivaa, ja eilen illalla mietin ennen nukahtamista, mitähän mulle tapahtuu, kun pian en enää istukaan kolmesti viikossa matikan tunnilla ja laske ja opi niin kuin viimeiset kaksi ja puoli vuotta.

Söin kymmenen palaa suklaata ja tahtoisin lunta tai auringon mutten tätä harmautta.

Löin yksi päivä mun kännykkää ja nyt sen näyttö on menettänyt kontrastin ja se on täynnä vaaleanpunaista raitaa. En raaski ostaa uutta.

Ollapa muumi

voisi nukkua talviunta.

Pitäisiköhän alkaa laskea päiviä joulukuuhun.

Tässä on liikaa

Tänään, kun yhteiskuntaopin tunti alkoi, oli kulunut tasan 97 vuotta ensimmäisen maailmansodan loppumisesta, ja mun mielestä se oli hirvittävän jännittävä fakta.

Mä olen juonut muutaman päivän aikana aivan hirveästi glögiä. Varmaan kyllästyn siihen ennen joulukuuta. Äiti osti eilen pipareita.

Mulla on kissakuume. Pikkukoira ei ikinä tottuisi pikkukissaan. (Pikkukoira on rakas ystävä, se tulee kulkemaan mun mukana.) Pian pääsen varmaan katsomaan kissanpentua.

Mä olen tavattoman kyllästynyt mun hiusväriin mutta en jaksa miettiä asiaa.

Sain Intiasta tuliaisiksi maailman söpöimmän Ganesha-patsaan. Se on oikeasti i h a n a.

(Mulla on matkakuumekin.)

Tuntuu, että talvipäivänseisaukseen on vielä ikuisuus, ja silti ollaan jo liian syvällä tässä pimeydessä. (Ei tän pimeämmäksi voi enää mennä?!)

Sunnuntaina kirjoitin näin:

"Jos olisin tarpeeksi rohkea, fiksu ja määrätietoinen, lopettaisin lukion kesken ja tekisin jotain, mitä mun kuuluisi tehdä.

Eilen mietin, kuinka kiva olisi seuraavassa elämässä syntyä kilpikonnaksi koralliriutalle."

Mä en malta odottaa itsenäisyyspäivää ja sitä, että pääsen ensimmäistä kertaa näkemään Tuntemattoman sotilaan elokuvana. (Mulla on myös sellainen olo, että Tuntematon sotilas -kirja on yksi niistä kirjoista, joka täytyy omistaa.)

Tuntuu kauhean mitäänsanomattomalta.

"Sentään katsellaan samaa kuuta."

Musta on tullut teenjuojana tylsä ja mukavuudenhaluinen.

Oon pitänyt nyt kolme vuotta kirjaa lukemistani kirjoista. Luen keskimäärin kymmenen kirjaa vuodessa. (Olettaen, että olen ne kaikki muistanut kirjoittaa ylös.)

Tuntuu, että kilpaillaan auringon kanssa ajasta. Imuroin ihan vain sen takia, että auringonvalossa sain nähdä, kuinka villakoirat ja pölyhiukkaset katoavat lattialta. Nyt mieli on jännittynyt, kun mietin, ehdinkö lenkille ennen pimeää. Tai siis, saanko aikaiseksi lähdettyä lenkille ennen pimeää.

Ihan pian on joulukuu, hirvittää.

"ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi."

Sunnuntait vangitsee ihmisen niin tiukasti, että tekisi mieli raivota sille.

Sunnuntai on se päivä, kun kiivetään läpi harmauden näkemään maailma ja rakastetaan sitä ja annetaan anteeksi sen ankeus. (Pian on taas kevät ja pakahdutaan siitä kaikesta keväästä ja kaikesta.)

En tiedä, mistä lopulta saan sen kaiken energian. Parempi onnellisena kuin onnettomana. Hah.

Mutta siis oikeasti.

Syöminen on vallannut alaa mun pienessä vaikeassa mielessäni ja sanoin siitä ääneen. Mulla on mokkapaloja ja soijajugurttia ja avokadoja ja banaaneja ja omenoita ja ruisleipää ja suklaata.

Siis kun sunnuntait on inhottavia. Ne lyö tulevan viikon ja arjen päin kasvoja, ja mietin, että joko taas, ja lasken viikkoja seuraavaan lomaan. (Oikeasti arkikin on hyvä mutta kuitenkin, arki rajoittaa.)

Arvostan ihmisiä. Pyörittiin ehkä vähän ympyrää.

Itkin Schindlerin listan lopputekstien ajan pojan olkapäätä vasten. (Hävetti.)

Juoksulenkillä uuvutti ja keho painoi enkä saanut tarpeeksi happea. Tuntui ihan mukavalta.

Voisipa muuttaa vaikka Ranskaan ja oppia ranskan kielen.

Tänään paistaa aurinko.

Tunnen itseni niin pieneksi ja kyvyttömäksi ja lapselliseksi muihin ikäisiini tai vuotta vanhempiin verrattuna. Naurattaa se.

Tänään on hyvä päivä. Aamulla tuntui auringossa uudelta ja vapaalta eilisen epätoivon suhteen. (Eilinen oli ihana. Eilen laittauduin nätiksi ja eilen rakkaat ihmiset, mutta eilen kurja sää tuntui melkein velvoittavan hukkumaan siihen pimeyteen.)

En osaa ajatella. Tai vaikka osaisinkin, en osaa pukea ajatuksia sanoiksi ja saan kärsiä siitä. Kykyni tuntea empatiaa tiettyjä (kuvitella, vain tiettyjä) ihmisiä kohtaan on täysin mitätön. Tunnen vain raivoa ja inhoa ja mietin, että onpa sairasta, toivottavasti en pilaa mitään.

Pimeässä juokseminen on ihanaa, yksi iltapäivä vihasin auringonvaloa ja yritin unohtua. Mä olen syönyt kahtena aamuna aamupalaksi pannukakkuja. Perjantaina maalasin ja mut pelastettiin ja nauroin.

Kirjamessuilla olin ostamatta yhtäkään kirjaa (se hävettää ja harmittaa), ostin vain metrilakua ja pullaa ja kuuntelin lemppari kirjailijaani ja Sauli Niinistöä ja Sirpa Kähköstä ja pidin kädessäni liian monta hyvää kirjaa. Elämä jatkuu.

Tahdon tehdä mokkapaloja ja katsoa kaksi elokuvaa. Alinopeutta ajavat ihmiset saavat mut raivon partaalle. Pakastimessa on jätskiä.

Oikeasti, mä en ihan ymmärrä itseäni. Mulla on niin suloista koiraa, että voisin vain halata ja rutistaa niitä sydämeni kyllyydestä mutta pelkään, että ne menee rikki.

"Nyt on syksy, ja kultaiset linnut / lentävät kaikki kotiin sinisen veden yli"

Kameran muistikortilta löytyy pelkkää minää viimeisen kahden kuukauden ajalta. Hetket ovat mukamas puhelimessa, puhelin on hidas ja hermoja raastava, ja maailma muutti suuntaansa, kun näytön kulmaan tuli ensimmäinen pienen pieni särö.

Tässä elokuun 23. ja kesän viimeinen lämpö siinä päivässä. Kesä oli ihana, kesä jäi minuun, vaikka syksy teki tuloaan. Aamulla vahdin koiraa takapihalla ja katselin puita ja tajuntaani iskeytyi syksy paljon realistisemmin. Olen sulkenut syksyn pois mielestäni (ja kiitänyt päivien mukana). Ehkä se on ollut se aurinkoinen sää. Viime vuonna tähän aikaan höpisin päiväkirjassa innoissani jouluvalojen laittamisesta huoneeseeni. Nyt on täytynyt kuitenkin pysähtyä ja keskittyä ottamaan isompi askel eteenpäin. Ihmiset, ensi viikolla on marraskuu.

Ehkä hyvä näin. Hyvä, että en ole lähtenyt syksyyn mukaan sillä tavalla. Vaikka vuodenaikojen vaihtelut ovat ihastuttavia, olen elänyt jossain muualla. Tämä hetki on niin erilainen verrattuna vuodentakaiseen. Iskä ihmettelee vähäistä työmäärääni koulun suhteen. Itse ihmettelen, kuinka toinen huomaa sen. Olen tuntenut kouluun liittyen niin vähän ahdistusta, että olo on helpottunut. En menetä yöunia eikä epätoivo lamauta kesken kaiken. Elämän suhteen olen tuntenut niin paljon ahdistusta, että on pelottanut. Olen juurruttanut mieleeni täydellisesti opitun avuttomuuden. Inhottaa, kun kaikki ei voi olla tasapainossa. Inhottaa, kun ajattelen liikaa.

En tiedä, en tiedä. Tahtoisin mielen täynnä hienoja ideoita ja olla aloitteellinen mutta olen vain tällainen elelijä. 

"Kuka sanoi että askel painaa jo, olen kevyt kuin sudenkorento"

No niin, no niin, 233 päivää siihen jos ja kun saan valkolakin päähäni. Toissapäivänä luin vanhaa päiväkirjaani ja sinne olin kirjoittanut 906 päivää. 164 päivää synttäreihin, en itsekään tiedä, miksi lasken päiviä siihen. 70 päivää jouluun.

Tänään vein ensimmäistä kertaa elämässäni auton katsastukseen. Se oli jännittävää.

Viime yönä näin takaumaunen vanhojen tansseista.

Mä olen vihannut mun elämää. Äiti etsi mulle palapelin enkä vihaa enää niin paljoa.

Opin, että hiukset voi pestä myös hoitoaineella.

Tässä näette, kuinka naiset pyllistelevät kenkäkaupassa. (Ikuistan kengät puhelimeen, ettei tekisi niin pahaa jättää niitä sinne kauppaan.)

Se oli tähdenlento, ei hävittäjä, piste.

Ehkä toivoin käveleväni pitkin tulevan kotikaupunkini katuja.

Ehkä unohdin katsoa eteeni. 

(Ja minähän en ikinä kompuroi.)

Sitten katson taivaalle ja suoraan silmieni edessä kaksi ohikiitävää hetkeä.

Toisessa hyvästellään ja toisessa toivotaan.

Kylmyys pistelee reisissä ja säärissä.

Juoksin eilen tunnin ja ymmärsin vuodenaikojen tuovan uusia ulottuvuuksia kaikkeen tekemiseen.

Olen pelkkiä hymyjä, en vain osaa näyttää niitä.

"ja sun maailma on valmis"

Toinen asettui sammalmättäälle katselemaan maailmaa mutta silmät painuivat kiinni.

Tänään olen miettinyt, milloin minusta tulee normaali. Olen rakastanut aurinkoa, vihannut, kun se menee puiden taakse piiloon, ja istun edelleen siinä niin ja raavin pöytää. Tunnen niin ylitsepääsemätöntä riittämättömyyttä, että voisi vaikka itkeä. Kännykästä loppuu akku. Sitä ennen tuntuu siltä, että voisin kirkua telkkarille, kun kuulen tunnin sisällä jo kolmatta kertaa samat älyttömät tyhmät iljettävät mainokset. Olo on lohduton, käyn suihkussa, syön kaksi riviä suklaata ja olo on enää vain tyhjä. Mietin, pitäisikö sinne juoksemaan ehkä joinain päivinä mennä ihan oikeasti vain kuluttamaan niitä kaloreita.

Olen kiittämätön ja väsynyt. Toivon, ettei syysloma tee mua hulluksi. Tai että en tee itseäni hulluksi syyslomalla. Mä olen juonut kahtena päivänä kaakaota. On tehnyt mieli itkeä, mutta olenkin vain itkettänyt muita. Välillä osaan olla katkera. Olen laiska. Nykyään pidän hiuksiani letillä. Tahtoisin ratsastamaan pitkin metsiä ja peltoja ja tahtoisin eräät nätit kengät ja tahtoisin koko maailman.

En oikein pääse perille mun elämästäni. Arveluttaa, pääsenkö nyt ylipäänsä milloinkaan.

1.8.2015.

Oli kesä ja tiputin mozzarella-leipäni mozzarellan kahviin ja nykyihmisen tapaan riensin ikuistamaan tätä hetkeä kuvaksi sen sijaan, että olisin ehkä siivonnut.

Huomenna ajattelin tehdä uunipuuroa.

Huomenna on jo torstai

Mä olen koukussa Fazerin Puikula täysjyväruis -leipään.

Okei, mutta voi itku, tänään opo kertoi mulle, mitä teen, jos en pääse opiskelemaan, ja olo helpottui ja tuntuu yksinkertaisesti hyvältä. Elämä ei lopu. Mun pitäisi ehkä myös päästä eroon suorittamisesta ja saada jokin muu motiivi opiskelulle.

Mä olen vähän niin kuin lipunut läpi päivien. Viime yönä nukuin kymmenen tuntia. Kädet, käsivarret ja jalat kuivuivat heti tästä kylmästä syysilmasta, ei tätä ihmiskehoa ole luotu näin pohjoisille leveysasteille.

Muutamana päivänä kotiin ajaessani olen nähnyt tienvarressa kävelevän pakolaisia. Ensimmäisellä kerralla mietin, näinkö oikein. Tuntuu siltä kuin joku pandemia olisi lopulta levinnyt tähänkin kolkkaan ja nyt se oikeasti on täällä. Kuulostan joltain rasistilta. Oikeasti olen vain onnellinen, että ne ihmiset ovat vähintäänkin päässeet turvaan. Tänään siinä tienvarressa aurinkoisessa iltapäivässä käveli mies ja nainen käsikynkässä ja he hymyilivät, lapsi käveli heidän vieressään. Se näky lämmitti sydäntä.

Yksi päivä mulle tuli sellainen olo, että olin nähnyt unta, jossa puhuttiin saksaa. Mulle on käynyt myös kahtena iltana niin, että en ole saanut unta, olen ottanut melatoniinin, mennyt takaisin sänkyyn ja aamulla mulla ei ole mitään muistikuvaa, mitä sen jälkeen on tapahtunut eli mulla ei ole käsitystä, milloin olen nukahtanut ja kuinka kauan olen siinä ennen nukahtamista pyörinyt. Ihan kiva.

"ja taivaanrannalla kimpoavat ilmaan hopeanvalkoiset linnut."

Olo on niin raskas mutta silti niin mitäänsanomaton ja kevyt.

Mä en ole meikannut ainakaan yhteentoista päivään.

Oikeastaan olen viime päivät vihannut kirjoittaa.

"mä tykkään valio-myrskystä. ihan ku ois muumipyrstö ja peikkopeikko"

Koska Instagramiin ei voi laittaa kahta kuvaa taivaasta peräkkäin.

(Näen pimeässä mahdottoman huonosti.)