"Aamutaivaalla näkyy planeettojen paraati"

Tänään käsitykseni kirjastoista muuttui täysin. Ihan vain positiiviseen suuntaan.

Kaksi koetta päivässä aiheuttaa päänsäryn.

Ja! Uskonnon opettajani on aivan ihana ihana ihana. (Vaikka välillä tuntuukin, ettei kemiat kohtaa.) Ihmetyttää ja ilostuttaa, että huomenna jakson ensimmäinen tunti on uskontoa ja tänään viimeinen koe oli uskonto, hassuaaa.

Kuitenkin. Omistan nykyään kengät viiden sentin koroilla ja hui, kuinka pelottaakin kävellä niillä. (Oma pukeutuminen on muuttunut pelottavan paljon vuoden sisällä ei se mitään)

Tuntuu, että saan päivä päivältä enemmän onnistumisia syömisen ja ruokailujen suhteen ja se tuntuu tosi hyvältä, jee hyvä minä.

Tahtoisin niin kovasti opiskella saksaa ja oppia sen kielen.

Viikonloppuni oli ihastuttava, vaikka se olikin hyvin lukutäyteinen. Päivät ovat kaikki ihmeellisiä.

Kuvan idea oli uusi takki. Pidän siitä kovin.

Ja vielä koulusta: en tiedä, mitä teen, kun ei ole seuraavaan kahteen jaksoon äidinkieltä. Surettaa.

Aamutaivas oli tänään kuitenkin nätti. ♥

"Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran"

Olen niin innoissani elämästä, elämisestä, tulevaisuudesta.

Sitä vain että

ihmetytti, kuinka iltalenkillä koirien kanssa näin siinä ympärillä olevassa pimeydessä kaiken niin kauniina.

Ne lehdetkin siinä maassa, ja ajattelin vain, että onpas elämä ihmeellistä. Hymyilytti.

(Hymyilytti myös eilen kaatosateessa, vaikka olinkin läpimärkä.)

Ehkä tuuli mutta se ei saa enää raivon partaalle.

Luonto vaikuttaa ehkä kuolevan mutta se myös syntyy aina uudelleen.

Outoa huomata, kuinka mikään ei ole pysyvää. Ja kuinka pystyn tiedostamaan sen ilman ahdistusta.

Torstaina 27.2.2014 luonnoksiin jäi tämä:

"Mä en oikein taaskaan tiedä mistään mitään. Kaikki on ihan okei.

Ajatus tulevasta viikonlopusta kuitenkin ahdistaa. On kiva nukkua, mutta siinä menettää otteensa.

Sitten sitä vaan ahdistuu kaikesta mikä vyöryy ulkopuolelta sisälle ajatuksiin.

On niiden kaikkien ajatuksien alla kykenemättömänä tekemään mitään järjellistä.

Ei pääse ylös jaloilleen ja kaikki tuntuu hetken aikaa merkityksettömältä.

Sitten se viikonloppu on ohi ja kuljen viikon lävitse tuntien ei mitään ja odottaen vaan seuraavaa viikonloppua. Kertaa kolme. (Sitten on koeviikko ja alkaa viimeinen jakso ja sen jakson jälkeen kuuluisi alkaa elämä.)"

Elämä totisesti alkoikin. Oikeastaan paljon aikaisemmin.

Mutta enpä tiedä. Miten kaikki on voinutkin olla niin paljon pahaa oloa ja kykenemättömyyttä mihinkään. Vuosi sitten laskin kaloreita. Olin syömättä. Ja sitten taas söin. Ja olin syömättä.

En tajua, en käsitä. Mitä ihan oikeasti on tapahtunut?

Ihmeellistä ihmeellistä ihmeellistä, kuinka monta kertaa voin ihmetellä, kuinka ihmeellistä.

En tiedä, mitä sanoisin, ei edes pelota, voiko tämä kaikki kohta vain hajota, en tiedä ehkä en edes halua tietää, taidan mennä lukemaan, hyvää yötä.

"en jaksa katua, en katsoa ja kun toiset vaalii omaansa"

Taisin sittenkin keksiä, mitä tältä syksyltä tahdon.

Aion

○ kuvata syksyn talteen

○ polttaa kynttilöitä

○ syödä suklaata

○ juosta kylmässä pimeässä ja kuunnella Pariisin Kevään kappaleen "Mielikuvituksen tuotetta"

○ kuunnella sadetta

○ juoda teetä

○ ja kahvia ja kaakaota ja glögiä

○ pukeutua lämpimästi

En selvinnytkään tästä syksystä ilman flunssan tapaista. Ei se mitään.

Aamulla oli sellainen olo kuin ulkona olisi ollut paljon lunta ja kylmä.

Nyt aurinko kuitenkin lämmittää. Miksi perjantai-iltaisin ei väsytä?

"vaikka illat tuhlaa, aamut antavat, ja minä nousen vaikka putoan"

Voi, saanko taas kirjoittaa, kuinka elämä on niin tavattoman ihanaa?

Iloitsen hirveästi vuodenajoista. Syksy on kaunis ja villasukat on parasta.

Vaikka aamuisin on pimeää, kun herää, ei se tunnu niin pahalta.

Mikään ei tunnu ylitsepääsemättömältä, 

ei edes tuleva koeviikko.

Elän päivä kerrallaan hirmuisen luottavaisin mielin. Vaikka välillä epätoivon ohikiitäviä hetkiä tuleekin.

Ja ahdistun, jos olen syönyt liikaa herkkuja. Mutta se olotila on ohimenevää!

Ja tiedättekös, 

painan nykyään niin paljon, etten aikaisemmin ole sellaista lukemaa saavuttanutkaan.

Mutta se ei pilaa hyvää oloani, elämänhaluani tai tyytyväisyyttä itseeni.

Oikeastaan, en ole ikinä ennen ollut näin tyytyväinen itseeni ulkoisesti.

Tykkään oransseista hiuksistani. Ja siitä että ne kasvavat koko ajan pituutta.

Hiukan pulleat käsivarretkin ovat itseasiassa ihan söpöt.

En ole jaksanut enää vihata itseäni.

Rakastakaa itseänne ihmiset! ♥

"tanssin, satuilen ja liioittelen"

Vähän minää, koska tuntuu siltä ja mekko päällä oli hyvä olla ja luin eräs päivä ihastuttavan kirjoituksen Kylli Kukkista.

Nyt jo syyskuu, hui

Ajankulku ei pelota, oikeastaan toivon sen vain liitävän nopeammin. Kauheasti asioita mitä odottaa.

Elämä on oikeasti huisin ihanaa eikä syksy ja koulu ainakaan vielä ole lyönyt minua alas. Hyvä vain.

En oikein tiedä, mitä sanoisin.

Midnight Run Helsinki oli käsittämättömän mahtavaa. Hymyilin ihan hirveästi koko matkan ajan ja oli ihanaa olla yksi niistä tuhansista pinkkipaidoista ja olla vielä maalissa ajalla 59:27. Se oli niin upeaa, etten malta odottaa ensi vuotta.

Keväällä ajattelin juosta Helsinki City Runin.

Viime viikonloppuna sain myös ihanimman vanhojentanssimekon, mitä olisin ikinä voinut toivoakaan. Mieleeni jää varmaan ikuisesti se hetki, kun tämä ihastuttava myyjä tulee se mekko käsissään vain tarkoituksenaan näyttää siinä olevia koristuksia esimerkkinä. Ja sitten halusinkin sovittaa sitä ja rakastuin siihen enkä oikein tiedä, voisinko laittaa siitä jo kuvan tänne.

Kuitenkin. Kaikki on niin ihmeellistä.
Join yksi kylmä aamu teetä ja se lämmitti. Aikaisin herääminen sattuu edelleen, mutta uudessa vanhassa huoneessani saan taas nukuttua.
Olen tehnyt asioita, joita en ikinä uskonut pystyväni tekemään. Oikeastihan minun ei ikinä edes pitänyt tanssia vanhoja. Ihanaa, kun elämä ei ole niin kamalan rajoittunutta. Tulen onnelliseksi, kun osaan tehdä matikan läksyt ja itken jos en osaa.

Itseä miellyttävät vaatteet voi tehdä päivästä paljon paremman. Niin kävi eilen.

Nyt taidan kuitenkin mennä syömään heihei.