kolea kausi on nyt ohi

Tällä viikolla olen itkenyt enemmän kuin pitkiin aikoihin ja kaikki on tuntunut kääntyvän jollain tapaa päälaelleen.

Elän siinä toivossa, että kahdessa viikossa on taas helpompi hengittää (vaikka juuri hetki sitten kirjoitin päiväkirjaan, ettei mikään ole edes pitkään aikaan tukahduttanut mua), ja hoen koko ajan itselleni, että kaikki on vielä ihan hyvin.

Syysloman jälkeen kaikki ehkä iskeytyi päin minua,

etsin jatkuvasti jotakin kaunista, mutta päivä päivältä on vaikeampi löytää. Mitään.

Muistelen kuitenkin eilistä ja kaikkia hyviä hetkiä ja olo helpottuu

ja hymyilyttää ainakin hetken verran.

Kävin vaa'alla mikämuavaivaapetyinitseeni mutta elämä jatkuikin. Nyt unohdan sen.

Sienimetsä ehkä nyt jää, ainakin on syy odottaa seuraavaa syksyä.

Elämässä on kuitenkin niin paljon hyvää ja ihan oikeasti kaikki on vielä ihan hyvin.

10:44 pm

"No olisitko haavoittumattomana onnellinen?"

Riisisuklaata ja kahvia tänään. Aurinkoa ja pudonneita lehtiä kaikkialla.

Mulla on ollut aika kiva loma.

"Olisi kauheata jos maapallo särkyisi. Se on niin kaunis." – Nuuskamuikkunen

Tänään elämä on hymyillyt ja kaikki on tuntunut mahdolliselta ja vahvasti olen sitä mieltä, että selviän ihan hyvin juuri tässä näin tässä hetkessä ja tulevaisuudessakin.

Söin kaksi riviä suklaata ihan vain, koska voin ja ajattelin palkita itseni mahtavasti sujuneesta koeviikosta (Ilostutti suunnattoman paljon, kun sainkin kahdesta matikan kurssista ja bilsa2:sta 9!! Jee.).

Tuntuu, että aurinko paistaa, vaikkei se paistakaan. Joka puolella on kuitenkin niin oranssia ja keltaista. Onko oikeasti sitten vain pelkkää harmaata, kun lehdet on tippunut puista??

En malta odottaa lunta. Joulu tuntuu miljoona kertaa kaukaisemmalta kuin vanhojen tanssit, outoa.

Mutta siis, oikeasti: hiplaan aivan liikaa hiuksiani varsinkin koulussa, muumimukit ovat ehdottomasti liian pieniä mutta mikään muukaan muki ei kuitenkaan kelpaa ja pelottava bussikuski vastasi minulle tänään ystävälliseen sävyyn huomenta, hämmästyin.

"syysaurinko paistaa syksylläkin"

Aurinko paistoi keittiöön ja sai kaiken tuntumaan hetkeksi niin huolettomalta ja elämä oli vähän aikaa vain siinä.

Tuntuu iloiselta ja pirteältä.

Inhottavin osa päivästä on se tunti, jonka kulutan kotona aamuisin ennen kouluun lähtöä.

Tuntuu kuin huokaisisin helpotuksesta, kun astun ovesta ulos.

Olen saanut kuulla yhden viikon aikana hirveästi kehuja hiusteni väristä ja se tuntuu ihanalta mutta kuitenkin hämmentävältä. Ei ihmiset ole ennen ulkoista olemustani mitenkään kehunut.

Pankkitätikin oli ihastuttava.

Niin niin hirveästi pikku asioita, joista tulen niin onnelliseksi.

Tulenko jo hulluksi, jos minut tekee iloiseksi se, että kahvimuki ja matikan kirjan sivu ovat samanväriset?! 

Hymyilyttääää.

"Kuka riemun löytää, sen pitäköön"

Niin.
Ei jokaista päivää seuraa aina toinen hyvä päivä.
Vaikka tänään on tuntunut paljon pahaa(eikä oikeasti edes paljon, en oikein tiedä, ahdistusta kuitenkin), on oikeasti niin niin paljon hyviä ja ihania asioita.
Tänäänkin olen:

• hymyillyt koulussa, koska oleminen siellä tuntui kaukana pahasta.
• nauttinut aamukahvin äidin kanssa jutellen ja hesaria lukien kaikessa rauhassa ilman mitään kiirettä.
• yrittänyt rauhoittaa, ja rauhoitinkin, mieleni liian täydessä bussissa.
• pysähtynyt kaiken keskelle ja antanut ajan kulua ja miettinyt.
• selvittänyt ajatukseni siedettävälle tasolle iltakävelyllä koirien kanssa.
• kerännyt kauniita vaahteran lehtiä talteen.
• pukeutunut kivoihin vaatteisiin ja tullut siitä iloiseksi.

(Nauran tälle kuvalle, koska miten onnistunkaan näyttämään noinkin epäsopusuhtaiselta?!)

Jäin siis tänään ehkä vähän liian yksin.
Mutta ei se mitään.

"hitaalla taivaalla liikkuvat pilvet lasin pinnalla"

Voi että. Tänään jo lokakuu eikä se pelota.

Ajankulku ei tunnu kammottavan, koska ehkä nautin hetkistä ja elämästä enemmän. Se on ihan hyvä.

Likaiset hiukset koulussa ei oikeasti haittaa. Matikka on myös kivaa kivaa kivaa. Ainakin aina kurssin alussa, kun kaikki tuntuu vielä niin helpolta.

Ja voi, kuinka pakkasaamut onkin ihania. Ihan oikeasti!

Viime päivinä olen haaveillut ystävistä, sellaiset olisi ihan kivoja. Sellaiset, joille voisi kertoa ihan kaiken ja ne voisivat kertoa minulle ihan kaiken ja olisi luottamus ja oleminen niiden kanssa olisi luontevaa ja kivaa.

Koska rehellisesti, ystävät ovat tavallaan kadonneet elämästäni enkä ole voinut sille melkein mitään.

Se on ainoa asia, joka surettaa aidosti.

Kuitenkin. Ei se elämääni pilaa. Sentään on olemassa jonkinlaisia kavereita ja tuttavuuksia.

Tämä blogi on kuin hylättyjen instagram-kuvien roskakori.

Mutta ei se mitään, saanpahan julkaista ne edes jossakin.

Kävin eilen juoksulenkillä pitkästä aikaa ja se tuntui hyvältä. Vaikka pelottikin, kun tuli pimeää eikä ollut heijastinliiviä.

Tuntuu ihanalta nähdä syksy vihdoinkin kauniina ja mennä kouluun ilman ylitsepääsemätöntä ahdistusta.

Nämä postaukset tuntuvat olevan koko ajan täynnä onnea ja iloa mutta ehkä se on ihan suotavaa.

Nyt, heihei.