"Ja nautin joka hetken jälkeen lisää elämästä"

Olen pieni suuri riemuidiootti.

Serkun ylioppilasjuhlat oli kivat. En ihan tiedä, mitä ajattelen sukulaisistani. Ehkä jotenkin näin: ihania ihmisiä mutta en tunne kuuluvani joukkoon.

Kärsin kroonisesta alemmuuskompleksista. Blah.

Ystävä täysi-ikäistyy. Sen kunniaksi ostin hänelle kakun ja istuttiin sateenvarjojen alla.

Kävelin koirien kanssa reilu kahden tunnin lenkin ja mieli rauhoittui puolentoista tunnin kohdalla.

Kuitenkin ihan mieletöntä. Siis kun kesäloma. Oikeasti, en ole vielä kunnolla sisäistänyt asiaa.

28.5.2015.

"tiedän mitä oon ja mitä teen ja jos sä sen näät et pysty ohi menemään"

Olo on samaan aikaan niin onnellinen mutta niin ahdistunut. Ja niin helpottunut mutta niin kauhistunut ja pelokas. (Juuri nyt aurinko alkoi paistaa tämän sateen ja harmauden jälkeen.) Vedet silmissä ja pala kurkussa luon kauhukuvia omasta tulevaisuudestani täysin tahallani, koska ajattelen, että se on ihan okei itsesäälissä kärsiessä. Olen lannistuja, en sitkeä ja periksiantamaton. Jään vain ihailemaan sellaisia ihmisiä. Ihan uskomatonta. Annan muiden vaikuttaa itseeni ihan liikaa mutta samaan aikaan mikään ulkopuolinen ei minuun kuitenkaan vaikuta. (Aurinko meni pilveen.) Vihaan itseäni ja elämääni mutta samaan aikaan menen määrätietoisesti eteenpäin ja olen tyytyväinen juuri siihen hetkeen ja hymyilen.

Rakastan ihmisiä ja niiden seuraa mutta liian usein tuntuu, etteivät ihmiset rakasta minua ja minun seuraa. Olen vähän liian ei mikään, joka kuuluu ei mihinkään. Miten olla joka tilanteessa oma itsensä? Tuntuu, että aina väärässä tilanteessa toimin juuri toisella tavalla ja sitten siinä oikeassa tilanteessa täysin väärällä tavalla. Ihan kuin olisin joku vasta-alkaja koko maailmassa ja elämisessä. Tarvitsen jonkun opastamaan. Antaisivat edes ohjekirjan.

Voi elämä. Kun on oikeasti niin hirveästi asioita, joita tahtoisin tehdä ja kokea mutta kaikki tuntuu niin kaukaiselta ja vaikealta ja mahdottomalta, vaikka kaikki on oikeasti mahdollista mutta minä vain saan itseni kuvittelemaan ja ajattelemaan kaikkia älyttömyyksiä, mikä ihme mua vaivaa.

"mennyttä, entistä ei pois voi heittää kokonaan"

varpaat

Siis kun hymyilyttää ja olo on levoton ja haluisin uimaan.

"Jos liukuportaat veivät sun elämäsi suuren rakkauden"

Pöydällä enää myymistä odottavat kirjat, muuten se huutaakin vain tyhjyyttään. Ihan kiva.

Lukion toinen vuosi meni aivan liian nopeasti. Pelottavan nopeasti.

Ehkä alan hokemaan itselleni vielä enemmän elä hetkessä elä hetkessä elä hetkessä, lopeta ajankulusta ahdistuminen.

Ajoin aamulla kouluun ja soittolistalta tuli Vielä on kesää jäljellä ja Las Palmas, nauratti.

Nyt tahdon vain kirjastoon lainaamaan kirjoja ja jätskiäkin voisin ostaa ja kynnetkin lakata, varpaat maalasin jo.

Pääsen ehkä iskän kanssa Saksaan. Ihan älytöntä. Jännittävää.

"Mut kaikki menee toisin joku suunnittelee mua paremmin"

Toimin sääntöjeni vastaisesti ja otin varaslähdön juoksuseikkailuihin. Hupsista.

Mitäpä yhdestä matikan kokeesta. Osaanhan ihan tarpeeksi hyvin.

Soitin iskälle ja onnittelin. Makasin auringossa ja nautin ja tajusin, kuinka hirveästi olen tätä lämpöä kaivannut, ja pelkäsin koko ajan palavani.

Söin (maailman taivaallisinta) mokkapalajätskiä. Joku sanoi jotakin tähän tapaan kun huomenna sitten jo sataa ja suljin matikan kirjan ja ajoin pois nauttimaan elämästä ja maailmasta. Iskä, puhut pelottavia. Mutta sitten tajuan itsekin hetkessä elämisen tärkeyden. Ja sen että tekee jotakin, mistä nauttii. Ja että voi vain hengittää olla vain osa maailmaa. Ja nähdä ja tuntea ja kokea.

Juoksin kilpaa hevosten kanssa. Kuinka ihanaa olisi itsekin päästä taas uudestaan hevosen selkään. Ehkä vielä joskus.

Nukahtaminen on jälleen vaikeaa.

Koeviikko ajatuksissani

Ja näin kuuluu toimia:

Aloita stressaaminen ja kauhistelu kolme viikkoa aiemmin.

Jätä viimeiset tehtävät sunnuntai-iltaan äläkä vaan muutenkaan hyödynnä pitkää viikonloppua lukemiseen.

Aloita lukeminen.

Ja unohdu sitten aurinkoon(ja pala tai saa joku muu kumma reaktio auringosta) ja eksy kuvittelemaan, että jo lomailisit.

Sulkeudu huoneeseen ja sulje mielestäsi kaunis kevätsää ulkona.

Lue niin paljon, että päähän sattuu ja yritä sitten löytää nukkumatin luokse.

Seuraavina päivinä sano hei hei keskittymiskyvylle ja totuttaudu päivittämään itsesi ajan tasalle somessa joka kymmenes minuutti.

Tunne aivojen ylikuormittuminen.

Lopeta liikunnallinen aktiivisuus ja väännä selkäsi kivuliaasti vääräksi(äläkä turhaan etsi mukavaa lukuasentoa).

Unohda syödä ja syö tylsyyteen.

Kirjan luettuasi laita se kiinni ja pois ja ole loppuilta ajattelematta.

Olen malttamaton ja ahkera ja turhautunut. Tänään kirjoitin elämäni pisimmän koe-esseen. Aamuisin väsyttää. Kirjoitin myös toivomuslistan kesälle.

Inhottavinta on, kun kysytään mitä haluat kaupasta juuri kun on syönyt.

Suklaatahan minä tahdon kolmen tunnin kuluttua mutta en nyt.

"Olet siinä ja mun haparoivat sanat yrittää lauseiksi"

Tässä todiste siitä, kuinka sopivalla asennolla ja hillittömällä muokkauksella saa itselleen näkyvät solisluut ja voi hetken aikaa kuvitella, että itsellekin olisi suotu ruumiinrakenne, joka tuo ihmiskehon kauneimmat luut sievästi esille ja mahdollistaisi tatuoinnin saamisen arvoiselleen paikalle. Mutta tämä kaikki toimii vain kuvissa, ja voi kuinka joka päivä olemmekaan tässä valheellisuuden ytimessä selatessamme kaikkea sitä kuvavirtaa ruuduiltamme.

Solisluuni on oikeasti piilossa(ja mitäpä sillä oikeasti väliä).

Tatuoinnillekin juuri se oikea paikkakin muualla.

Kello tulee puoli kymmenen ja ulkona on valoisaa, voi kesä, odotan kovasti! Juoksin kävelin pitkän lenkin tänään ja vaikka ilma oli kylmä, mieli oli melkein kesässä niissä maisemissa.

Torstaina makasin koko päivän ja itkin ja olin toimeton ja saamaton ja epätoivoinen, ja koko päivän kruunasi Suomen katkera tappio ja otti päähän ja sitten luin iltalukemiseksi Tuntematonta saadakseni ajatukseni muualle ja Mäkilä katkesikin kahtia ja henki ei meinannut kulkea ja nyt mietin, mistä kummasta mua oikein rangaistiin?

Mutta oikeasti: kolme päivää koulussa istumista, reilu viikko tiedon ahmimista ja kuusi päivää sen oksentamista. Ihan kohta pian se loma on täällä niin kuin kaikki muukin on ihan kohta edessä ja voi itku, elämä kiitää.

"selkeän taivaan alla tai lukkojen takana"

Tuntuu jotenkin säälittävältä, kuinka nopeasti elämä ja oleminen muuttaa hetkellisesti suuntaansa niin, että siitä rakkauden ja ilon täyteisestä elämästä onkin yhtäkkiä niin maahan lyöty, että menettää kaiken kyvyn mihinkään normaaliin toimintaan. Ehkä päästän ajatukset juoksemaan liiankin vapaasti, kun itku kurkussa yritän miettiä elämäni merkitystä ja lopulta itken, kun elämä tuntuu niin merkityksettömältä ja turhalta. Ja kun aurinko alkaa paistaa siellä kaihdinten takana, itken vielä vähän lisää. Itken siitä, kun en kykene edes äidille tekemään kakkua rakkaudella. (Siivosin jälkeni kuitenkin rakkaudella. ♥) Itken, kun olen niin yksin. Itken, kun en saa hiuksiani kiinni ja jäänkin yksin kotiin. Itken, kun en osaa ajaa autoa mutta osaan melkein rikkoa sen.

Melkein itkin siitäkin, kun en näyttänyt saavani aikaiseksi ikuistaa talteen tämän kevään pieniä koivunlehtiä mutta huokaisenkin nyt helpotuksesta. Käveltiin äidin kanssa metsässä ja halattiin puita. Naurettiin koirille. Löydettiin hurjan pehmoista sammalta.

Tapoin mun pienet pinaatit. Voi voi. Tahtoisin matkustaa. Minne vain, oikeasti. Edes Turkuun. Tai Lappiin. Lappi olisi niin hurjan ihastuttava. Tukholmaan tahdon kesällä. Tahdon kaikkialle. Berliiniin ja Australiaan, miten olisi Northampton? Amerikkakin olisi kiva nähdä ehkä uudestaan. Tai Kanada!

Ja tahtoisin edelleen juhliin. Tai siis, mekon päälle, ihmisiä ympärille ja juhlamielen ja olemisen keveyden. Ehkä taidan päästä serkun lakkiaisiin. Ehkäpä hiukan hassua sinne mennä, kun en koko yhteisen lukioajan aikana kommunikoinut hänen kanssaan yhtään mitenkään. Hassut tilanteet on ihan kivoi.

Enää en juo lähes ollenkaan kahvia. Teetä rakastan taas uudestaan ja enemmän, anteeksi että vähän hylkäsin. Perjantai on helpoin päivä olla ilman herkkuja. Nurinkurista.

"Tunnetko onnellisuuden keveytenä vai vainona sun kaulassa?"

Toukokuu, rakkauskuu. Ja vasta kun olin riemuissani maaliskuusta. Tapani on näköjään joka kerta ihmetellä tätä ajan kulkua. Teen sen taas: aivan ihmeellistä.

Kevään pikku hetket on ohi niin silmänräpäyksessä. Kaikki muuttuu ja kasvaa niin hurjaa vauhtia. Korvissa on kylmä mutta ajattelen, että tunnenpas itseni hölmöksi pitäessäni pipoa päässä toukokuussa. Väliäkö sillä.

Koulua on niin vähän jäljellä, että ihan kauhistuttaa. Koko lukiota on niin vähän jäljellä, että ihan pelottaa. Sain ikioman auton ja sen myötä kiitettävästi lisää tunteja käytettäväksi nukkumiseen. Tuntuu, että voi huokaista helpotuksesta. Vaikka ei koulu mitenkään niin stressaakaan. Välillä kaikki mitättömyydet yrittää ahdistaa ja ahdistaakin. Torstaina itkin niin paljon, etten edes muista, milloin viimeksi olisin sillä tavoin itkenyt. Sitten kun säätiedotus ennustaa sadetta tai vain harmaita, raskaita pilviä, tuntuu, ettei asioilla ole mitään merkitystä. Sitten kun herää auringonpaisteeseen ja näkee sen kaiken kirkkauden, tuntuu, että kaikki on taas mahdollista. Silti juoksin yksi päivä vesisateessa ja olin märkärotta.

Tänään Suomi-Norja. Eilen tuntui hupaisalta, kun valoin itseäni vanhempiin toivoa: ei se ole liian juhalava, kun jokainen päivähän on yhtä juhlaa.

En kuitenkaan onnistunut vakuuttamaan.