Rakastan taas kaikkea liikaa hirveästi

Voiko tähän yltiöpäiseen elämän ihanuuteen ja kaiken rakastamiseen hukkua?!

Elämä on niin hirveän ihmeellistä ja ihanaa, tuntuu, että rakastan tätä kaikkea päivä päivältä enemmän ja enemmän.

Onhan tämä ihan sallittua, onhan(?).

Vietin porukan, jonka kanssa asustelen vuoden päivät täällä näin kotona, ihastuttavan viikon mökillä.

Rakastin luontoa ja kaikkia maisemia. Niitä avaria mäntymetsiä ja sitä ihanaa hiekkatietä. Ja mökkitietä. Siellä oli niin paljon hyttysiä, etten ole eläessäni edes nähnyt niitä niin paljon yhdellä kertaa.

Nauroin katketakseni istuessani polkuveneen kyytiin ja alkaessani polkea. Ihan oikeasti nauroin, nauroin niin niin paljon enkä pystynyt lopettamaan. Soudin myös käteni kipeiksi.

Ja uin! Uin joka päivä, välillä vesi oli jäätävää, viimeisenä iltana lilluin vedessä ja sain koiralta pusun.

Oma onnellisuus kaksinkertaistuu, kun koirat ovat onnellisia.

Vietettiin koiran synttäreitä ja omia nimipäiviä. Samana päivänä jee.

Otettiin spontaniisti ilo irti sateisistakin päivistä. Vaikka aamut olivatkin kurjia silloin.

Näin Suomalaisia pikku kyliä ja oloni helpottui, kun tajusin etten asukaan Suomen ankeimmassa kylässä.

Puoli minuuttia tästä kuvasta varjo kaatui, se oli ihan hullua ja vettä satoi niin paljon.

Luin myös yhden hyvän kirjan lisää. Sofi Oksanen on tämänhetkinen ehdoton lempikirjailijani.

Ja ne auringonlaskut. En kykene edes kuvailemaan niitä. Kuitenkin rakastin niitä.

En tiedä, mitä enää sanoisin. Kukat oli saanut kuivua viikon ajan sopivasti pimeässä. Olen henkisesti valmistautunut syksyyn.

Oi, ja tänään päätin myös osallistua värijuoksuun, oon aivan liian innoissani. Onko kukaan muu menossa?!? Suuntaan joko Lahteen tai Espooseen, ihmisistä riippuen. Mutta huisin jännää kivaa jee!

Hyvää yötä.