toivonkipinä hei.

Tänään ranskalainen sähköpostikirjeystäväni, joka kesän alussa muuttui juttukaveriksi facebookissa, saapui Suomeen ja se oli hirveän jännittävää.

Paljon jännittävämpää olisi ollut, jos olisin päässyt tapaamaan häntä Helsinkiin. Mutta olen siihenkin liian rajoittunut, vihaan itseäni liikaa liikaa, kun en osaa puhua englantia.

Tai ehkä osaisin, en tiedä, en ikinä sitä kykene puhumaan, joten en tiedä.

Olen kuitenkin iloinen, joo.

Vaikka kuusi päivää kesälomaa jäljellä. Haluaisin mennä keräämään mustikoita.

Taidan olla aika helpottunut siitä, että tänä syksynä kouluun palaaminen on helpompaa, kun kaikki on ihan tuttua ja turvallista. Ehkä.

Tiedättekös, minut sysättiin naamakirjassa lukioni vanhojentanssiryhmään ja tulin surulliseksi. Itkin joo o.
Mutta sitten pikkuinen innostus heräsi sisälläni ja ajattelin mitä jos.

Viikonloppuna taidan päästä käymään Hangossa. Ehdotin ensiksi Tammisaarta, unohdin Hangon olemassaolon, johtuen varmaan siitä, etten siellä ikinä ole käynyt.

Päivät ovat toistaneet itseään, kun kulutetaan aikaamme leikkaushaavapotilaan kanssa kotona. En valita.

Alkuviikosta ahdistuin. Koska satutin pohkeen enkä käytönnössä katsoen kyennyt kahteen päivään liikkumaan mitenkään. Se oli oikeasti kamalaa.

Äsken join Reilun kaupan teetä kera Reilun kaupan hunajan.

Olen myös
syönyt paljon paljon minivesimeloneita ja

oppinut seisomaan sillä tavalla hienosti päälläni

ja katsonut hirveästi Wallander-elokuvia.

Huomenna on elokuu ja syksy pelottaa.