Siellä täällä, vailla määränpäätä.

Meidän pieni pönttöpää on nyt vähän pipi, kun siltä jouduttiin leikkaamaan kannuskynsi tyvestä asti pois, kun se oli katki. Nyt kaikki on kuitenkin ihan hyvin.

Kaksi tuskallista päivää lukiota takana ja mä olen ihan parkana. En ole osannut tutustua kehenkään ja tuntuu että kaikilla on jo kaveri tai kavereita. Ja mä olen yksin. Ehkä mä olen jo niin syvällä epäsosiaalisuuksissani, etten vain enää yksinkertaisesti kykene muodostamaan kaverisuhteita, tai edes puhumaan niitä näitä.

Surkein juttu tässä on vielä se, että mun kännykässä netti lopettaa totaalisesti toimintansa siellä koulun sisällä. Yksin oleminen koulussa ilman nettiä ei ole vaihtoehto. Silloin sitä ihan oikeasti kuolee tylsyyteen.

Rehellisesti sanottuna mun päässä ei ole pyörinyt mitään muuta kuin koulu, koulu, koulu viimeisen viikon aikana. Sain järkyttävän stressin koulukirjoista, koska hidas koulu. Eilen mä itkin, koska kirjojen ostaminen käytettyinä näytti hirveän epätoivoiselta. Pikkukylässä asuminen on mahtavuus... Huomasin kuinka älyttömän paha olo mulle tuli siitä, kun ostettiin kolme uutta kirjaa. Tää maapallo kohta hukkuu kaikkeen uuteen. Ja voin tosi pahoin, jos tiedän vielä itse edistäneeni sitä. Julma fiilis.

Kiitollisuus kirjakauppojen käytetyistä kirjoista sekä mourun ja kaverin lainakirjoista.

Yleisesti ottaen mikään ei tunnu miltään -fiilis.