ihmetytti, kuinka iltalenkillä koirien kanssa näin siinä ympärillä olevassa pimeydessä kaiken niin kauniina.
Ne lehdetkin siinä maassa, ja ajattelin vain, että onpas elämä ihmeellistä. Hymyilytti.
(Hymyilytti myös eilen kaatosateessa, vaikka olinkin läpimärkä.)
Ehkä tuuli mutta se ei saa enää raivon partaalle.
Luonto vaikuttaa ehkä kuolevan mutta se myös syntyy aina uudelleen.
Outoa huomata, kuinka mikään ei ole pysyvää. Ja kuinka pystyn tiedostamaan sen ilman ahdistusta.
Torstaina 27.2.2014 luonnoksiin jäi tämä:
"Mä en oikein taaskaan tiedä mistään mitään. Kaikki on ihan okei.
Ajatus tulevasta viikonlopusta kuitenkin ahdistaa. On kiva nukkua, mutta siinä menettää otteensa.
Sitten sitä vaan ahdistuu kaikesta mikä vyöryy ulkopuolelta sisälle ajatuksiin.
On niiden kaikkien ajatuksien alla kykenemättömänä tekemään mitään järjellistä.
Ei pääse ylös jaloilleen ja kaikki tuntuu hetken aikaa merkityksettömältä.
Sitten se viikonloppu on ohi ja kuljen viikon lävitse tuntien ei mitään ja odottaen vaan seuraavaa viikonloppua. Kertaa kolme. (Sitten on koeviikko ja alkaa viimeinen jakso ja sen jakson jälkeen kuuluisi alkaa elämä.)"
Elämä totisesti alkoikin. Oikeastaan paljon aikaisemmin.
Mutta enpä tiedä. Miten kaikki on voinutkin olla niin paljon pahaa oloa ja kykenemättömyyttä mihinkään. Vuosi sitten laskin kaloreita. Olin syömättä. Ja sitten taas söin. Ja olin syömättä.
En tajua, en käsitä. Mitä ihan oikeasti on tapahtunut?
Ihmeellistä ihmeellistä ihmeellistä, kuinka monta kertaa voin ihmetellä, kuinka ihmeellistä.
En tiedä, mitä sanoisin, ei edes pelota, voiko tämä kaikki kohta vain hajota, en tiedä ehkä en edes halua tietää, taidan mennä lukemaan, hyvää yötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
olet ihana