Mulla on ollut aika hurja viikko. Ihan oikeasti. Kun keskellä yötä henki ei kulje ja tuntuu siltä, että kuolee juuri siihen paikkaan, on liian varma siitä, ettei selviä mistään. Siinä hetkessä ajatus siitä, että kaikki on vielä ihan hyvin, tuntuu niin niin kaukaiselta ja epätodelta ettei tosikaan. Ja kun aamulla herätessä keho painaa edelleen tuhat kiloa ja näkökenttä on yhtä sumea kuin ajatuksetkin, voisi purskahtaa itkuun mutta itku ei ole tullakseen.
Opettajat ovat tuntuneet vähän hirviöiltä (Paitsi hassu suloinen bilsan opettaja. Ja ajo-opettaja, vaikka eilen kaikki olikin pelkkää epätoivoa ja turhautumista.). Koulu ei enää aikoihin ole ollut paikkana inhottava. Kyllä siellä viihtyy. Kuitenkin pyydän, että ajeltaisiin vielä vähän ennen kouluun menoa. Katsellaan vain niitä reikiä asvaltissa, aamuihmisiä punaisissa tuulitakeissa ja lehdettömiä oksia. Kun en vain osaa pukea ajatuksia ja tunteita sanoiksi muualla kuin täällä. Tai päiväkirjassa. Olisi kiva oppia.
Viime yönä nukuin kunnolla ja nyt taas muistan, kuinka kipeää tekee herätä syvästä unesta kesken kaiken. Kotona oleminen aamuisin ei enää ahdista. Se on ihan kivaa, vaikka hesaria ei ikinä kerkeäkään lukea kokonaan.
Hirveästi olen miettinyt, kuinka paljon lukioaika on antanut. Ja sitä kuinka siitä ehkä tulee yksi ainutkertaisimmista jaksoista elämässäni ja jota elän juuri nyt. Ja kuinka tulen ehkä kaipaamaan sitä koulua, niitä hetkiä, luokkahuoneita, opettajia, opiskelijoita, yhteishenkeä siellä niin. Ei tällaisia fiiliksiä voinut ikinä uskoa kokevansa sen jälkeen, kun jätti yläasteen taakse niillä silloisilla fiiliksillä. On hämmentävää, kuinka odottaakaan elämää lukion jälkeen mutta samalla haluaisi pysytellä siellä eikä lähteä minnekään. Olla turvassa suurelta maailmalta. Siltä se tuntuu juuri nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
olet ihana