"Little darling, it's been a long cold lonely winter"

Turhauttaa oma elämänmeno. Ryven vähän liian usein itsesäälissä. En pidä lukemisesta, siis koulukirjojen lukemisesta. Oikeita kirjoja rakastan. Kaikki se valo jota emme näe on ensimmäisen sadan sivun perusteella koskettava, hyvä, ihastuttava. Mietin, pitäisikö joku päivä ylittää itsensä ja tehdä ensimmäinen matikan tehtävä näin ylppäreitä ajatellen.
On niin outoa, kuinka ihmisen mieli saa aikaan sen, että eri päivinä näkee itsensä täysin eri tavalla. Miksi ihminen ylipäänsä miettii omaa kehoaan. Se on niin samanlainen kuin muilla mutta silti niin erilainen. Tänään pidän omasta kehostani. Olen syönyt hirveästi mokkapalaa.
Mietin, pitäisikö sanoa asiat suoraan. (Nyt tämä on piilotettu, voisin sanoa mitä vain, mutta tiedän, että haluan tämän taas julkiseksi.) Sanoisin asioita täällä suoraan, jos minua ei voisi täällä tunnistaa ja jos tutut ihmiset eivät tätä lukisi.
Minulla on ristiriitaisia näkemyksiä tulevaisuudesta. Suhtautumiseni ja asenteeni koulutusta ja opiskelua kohtaan on kääntynyt aivan nurinkurin. Omalla kohdallani. Luultavasti itsetuntoni, itsearvostukseni on täysin nollissa. Luultavasti olen pahasti sekaisin nuoruuden tärkeimmän kehitystehtävän kanssa. Minua kauhistuttaa aikuisuus. Toisina päivinä en näe tulevaan, toisina päivinä pikkuisen. Sen takia yritän elää tässä mutta tämä hetki on liian usein huono.
Minä en yksinkertaisesti usko itseeni. Se tekee elämästä mielettömän raskasta, ahdistavaa ja aika ajoin surullistakin. Ja kaiken lisäksi se yksinäisyys, joka päivästä toiseen on vierellä, pahentaa asioita entisestään. Minua ahdistaa ja kauhistuttaa ajatus siitä, että joskus myöhemmin en voi muistella nuoruuttani tuntien hykerryttävää onnea siitä ajasta. Se lamauttaa, tekee olon ontoksi ja saa tuntemaan mieletöntä merkityksettömyyttä.