Sanoin alkavani taas juoksemaan, kun asvaltti tulee näkyviin. Se tuli liian nopeasti näkyviin, ja kaduttaa omat sanomiset. Ulkona laulaa kuitenkin linnut ja se on ihan ihmeellistä. Muistuu mieleen vuodentakainen. Silloin yksi päivä oli harmaata ja sumuista. Oli onnea ja jännitystä. Tämä on kuitenkin eri hetki, eri minä, eri kohta.
Olen hurjan onnekas. Pääsen toisinaan ilmaiseksi katsomaan jääkiekkoa. Minulla on iskä, jolle lähettää whatsappissa liian pitkiä viestejä Thaimaahan asti. Minuun uskotaan. (Minä en usko itseeni, en vaikka kuinka yritän.) Saan osakseni hymyjä. Minulla on tärkeitä ihmisiä ja pelottaa tajuta, että onnen hetket koetaan liian usein tärkeiden ihmisten kanssa. Pelottaa, että menetän tärkeät ihmiset olemalla tällainen kuin olen.
Minulla on huono itsetunto ja hyvä itsetunto. Toisilla on instagram-tili täynnä omaa naamaansa. Toiset on nättejä. Toiset osaa meikata. Minä saan harkita kaksi tuntia kuvan julkaisemista, jos siinä näkyy vähänkin mun pärstääni. Silti elän tällaisena enkä häpeä ulkonäköäni. En oikein voi muutakaan. En pidä siitä, että jaan oman naamakuvani muiden nähtäväksi, koska ei siinä ole mitään nähtävää. Kahvikupeissa on. Ne kertoo minusta enemmän: juon kahvia, tässä, nyt ja olen mielikuvitukseton massahiukkanen.
Kalenterin tuijottaminen rauhoittaa. Nyt viimeistään opin (opein) näkemään tulevan viikkoina, en jaksoina. Yhtäkään jaksoa ei enää tule, paitsi näitä elämänjaksoja. Pelottaa suunnitella tulevaa. En kuitenkaan osaa pitää suunnitelmista kiinni, koska ei ne sillä tavalla velvoita. Kyllä velvoittaa. Minun pääni sisällä ei. Olen onnekas, että se tietty yhteisö, jota meidän koulun abeinakin pidetään, hajoaa nyt pikku hiljaa ja pääsen siitä eroon. Se ei ole enää minun arkipäivääni ja tuntuu, että voin huokaista helpotuksesta. Ulkopuolisuuden taakka katoaa, menee odottamaan seuraavaa hetkeä, seuraavaa vaihetta. Toivottavasti pysyy näkymättömissä mahdollisimman pitkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
olet ihana