Toukokuu, rakkauskuu. Ja vasta kun olin riemuissani maaliskuusta. Tapani on näköjään joka kerta ihmetellä tätä ajan kulkua. Teen sen taas: aivan ihmeellistä.
Kevään pikku hetket on ohi niin silmänräpäyksessä. Kaikki muuttuu ja kasvaa niin hurjaa vauhtia. Korvissa on kylmä mutta ajattelen, että tunnenpas itseni hölmöksi pitäessäni pipoa päässä toukokuussa. Väliäkö sillä.
Koulua on niin vähän jäljellä, että ihan kauhistuttaa. Koko lukiota on niin vähän jäljellä, että ihan pelottaa. Sain ikioman auton ja sen myötä kiitettävästi lisää tunteja käytettäväksi nukkumiseen. Tuntuu, että voi huokaista helpotuksesta. Vaikka ei koulu mitenkään niin stressaakaan. Välillä kaikki mitättömyydet yrittää ahdistaa ja ahdistaakin. Torstaina itkin niin paljon, etten edes muista, milloin viimeksi olisin sillä tavoin itkenyt. Sitten kun säätiedotus ennustaa sadetta tai vain harmaita, raskaita pilviä, tuntuu, ettei asioilla ole mitään merkitystä. Sitten kun herää auringonpaisteeseen ja näkee sen kaiken kirkkauden, tuntuu, että kaikki on taas mahdollista. Silti juoksin yksi päivä vesisateessa ja olin märkärotta.
Tänään Suomi-Norja. Eilen tuntui hupaisalta, kun valoin itseäni vanhempiin toivoa: ei se ole liian juhalava, kun jokainen päivähän on yhtä juhlaa.
En kuitenkaan onnistunut vakuuttamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
olet ihana