Olo on samaan aikaan niin onnellinen mutta niin ahdistunut. Ja niin helpottunut mutta niin kauhistunut ja pelokas. (Juuri nyt aurinko alkoi paistaa tämän sateen ja harmauden jälkeen.) Vedet silmissä ja pala kurkussa luon kauhukuvia omasta tulevaisuudestani täysin tahallani, koska ajattelen, että se on ihan okei itsesäälissä kärsiessä. Olen lannistuja, en sitkeä ja periksiantamaton. Jään vain ihailemaan sellaisia ihmisiä. Ihan uskomatonta. Annan muiden vaikuttaa itseeni ihan liikaa mutta samaan aikaan mikään ulkopuolinen ei minuun kuitenkaan vaikuta. (Aurinko meni pilveen.) Vihaan itseäni ja elämääni mutta samaan aikaan menen määrätietoisesti eteenpäin ja olen tyytyväinen juuri siihen hetkeen ja hymyilen.
Rakastan ihmisiä ja niiden seuraa mutta liian usein tuntuu, etteivät ihmiset rakasta minua ja minun seuraa. Olen vähän liian ei mikään, joka kuuluu ei mihinkään. Miten olla joka tilanteessa oma itsensä? Tuntuu, että aina väärässä tilanteessa toimin juuri toisella tavalla ja sitten siinä oikeassa tilanteessa täysin väärällä tavalla. Ihan kuin olisin joku vasta-alkaja koko maailmassa ja elämisessä. Tarvitsen jonkun opastamaan. Antaisivat edes ohjekirjan.
Voi elämä. Kun on oikeasti niin hirveästi asioita, joita tahtoisin tehdä ja kokea mutta kaikki tuntuu niin kaukaiselta ja vaikealta ja mahdottomalta, vaikka kaikki on oikeasti mahdollista mutta minä vain saan itseni kuvittelemaan ja ajattelemaan kaikkia älyttömyyksiä, mikä ihme mua vaivaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
olet ihana