"selkeän taivaan alla tai lukkojen takana"

Tuntuu jotenkin säälittävältä, kuinka nopeasti elämä ja oleminen muuttaa hetkellisesti suuntaansa niin, että siitä rakkauden ja ilon täyteisestä elämästä onkin yhtäkkiä niin maahan lyöty, että menettää kaiken kyvyn mihinkään normaaliin toimintaan. Ehkä päästän ajatukset juoksemaan liiankin vapaasti, kun itku kurkussa yritän miettiä elämäni merkitystä ja lopulta itken, kun elämä tuntuu niin merkityksettömältä ja turhalta. Ja kun aurinko alkaa paistaa siellä kaihdinten takana, itken vielä vähän lisää. Itken siitä, kun en kykene edes äidille tekemään kakkua rakkaudella. (Siivosin jälkeni kuitenkin rakkaudella. ♥) Itken, kun olen niin yksin. Itken, kun en saa hiuksiani kiinni ja jäänkin yksin kotiin. Itken, kun en osaa ajaa autoa mutta osaan melkein rikkoa sen.

Melkein itkin siitäkin, kun en näyttänyt saavani aikaiseksi ikuistaa talteen tämän kevään pieniä koivunlehtiä mutta huokaisenkin nyt helpotuksesta. Käveltiin äidin kanssa metsässä ja halattiin puita. Naurettiin koirille. Löydettiin hurjan pehmoista sammalta.

Tapoin mun pienet pinaatit. Voi voi. Tahtoisin matkustaa. Minne vain, oikeasti. Edes Turkuun. Tai Lappiin. Lappi olisi niin hurjan ihastuttava. Tukholmaan tahdon kesällä. Tahdon kaikkialle. Berliiniin ja Australiaan, miten olisi Northampton? Amerikkakin olisi kiva nähdä ehkä uudestaan. Tai Kanada!

Ja tahtoisin edelleen juhliin. Tai siis, mekon päälle, ihmisiä ympärille ja juhlamielen ja olemisen keveyden. Ehkä taidan päästä serkun lakkiaisiin. Ehkäpä hiukan hassua sinne mennä, kun en koko yhteisen lukioajan aikana kommunikoinut hänen kanssaan yhtään mitenkään. Hassut tilanteet on ihan kivoi.

Enää en juo lähes ollenkaan kahvia. Teetä rakastan taas uudestaan ja enemmän, anteeksi että vähän hylkäsin. Perjantai on helpoin päivä olla ilman herkkuja. Nurinkurista.