"Mein kleines Herz träumt schon vom Glück"

Päiväkirjan sivut täyttyvät mustekynästä ja sivut ovat kuin toistensa kopioita. (Päivämäärät vain vaihtuvat. (Ja sisältö kyllä myös.))

Tänään juoksin vesisateessa, ja vesisade tietenkin silloin, kun olen meikannut ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan. Eilen uin vesisateessa ja sitten olikin jo kylmä mutta kaikki oli hetken siinä.

Äiti on tehnyt raparperipiirakkaa ja tänään raparperikiisseliä enkä malta odottaa aamuun niin, että saan sitä puuron päälle.

Päivät ja viikot ovat menneet nyt oikeasti tosi sekaisin. Englannin kertauskirja odottaa pöydällä. (Kirjotukset oikeesti vähäsen ahdistaa.) Toissapäivänä jo aloitin. Kyllä se siitä. Vaikka oikeasti pelottaa ja tuntuu siltä, etten tule selviämään mistään opiskeluun ja kouluun liittyvästä.

Kesäkuun viimeinen päivä kirjoitin näin:

"Kaikki alkoi siitä, kun kävin kolmena päivänä peräkkäin vaa'alla. (En enää muista milloin, päivät ja viikot menevät sekaisin, luultavasti ennen juhannusta.)

Se siitä sitten. Syön, koska on tylsää. Oikeasti, en tiedä, milloin on nälkä. Käyn juoksemassa ja metsässä katselen ympärilleni ja mietin, miksi olen siinä niin. En voi juosta kivikkoista alamäkeä, koska en näe tarpeeksi kauas eteeni. Yksi ilta istuin sängyllä ja katselin ulos ja ajattelin, kuinka sumea koko maisema on. Laitoin silmälasit päähäni ja tuntui kuin kuva olisi tarkentunut. Niin se tekikin, ja itkin, koska en aiemmin sitä kaikkea nähnyt. Vihaan yli kaiken sitä, kun lähden autolla liikkeelle ja tajuankin, etten näe ja joudun pysähtymään ja kaivamaan silmälasit laukusta tai pahimmassa tapauksessa hakea ne sisältä asti. Vihaan myös sitä, etten voi enää venytellä olohuoneessa vakiopaikallani ja samaan aikaan sivusilmällä katsoa jotain älytöntä televisiosarjaa, koska en näe tekstityksiä. Menen mieluummin huoneeseeni ja katson sitä sumeaa maisemaa sieltä ikkunasta. Ja vihaan, kun en näe jotain, mitä muut näkevät ja saan kommentteja, että käyttäisit niitä silmälaseja. Koulun käytävillä tai ihan missä vain ihmispaljoudessa tuskailen, kun en näe ihmisten kasvoja. En tiedä, kohtaanko jonkun katseen tai tuijottaako joku jossakin. En uskalla aina edes itse katsoa, kun en tiedä, mihin joku toinen katsoo. Toisaalta se on hurjan rauhoittavaa, kun on keskellä ihmisiä mutta ihmiset ovatkin kasvottomia. Kerroinko sen, kun keväällä katselin keittiön ikkunasta silmälasit päässä sinne kauas mäelle ja näin, että siellähän on valkoinen talo. Aiemmin se oli vain sekoittunut siihen kaikkeen lumeen ympärillä. Vihaan huonoa näköäni ja vihaan silmälaseja."

Lähden Saksaan (kyllä, lähden Saksaan!!!!!!) ja ajattelin, että pidän silmälasit päässäni, koska en tahdo jäädä paitsi niistä maisemista ja ylipäätään koko maasta, jonka niin kovasti olen tahtonut kokea ja nähdä.

Tässä isoisovanhempieni hääkuva vuodelta 1926. Tuntui ihmeelliseltä pitää sitä kädessä.