Voi itku. Olen niin sanoinkuvailemattoman onnellinen juuri nyt. Vaikka pieni ahdistus tuntui kurkussa, kun katsottiin auringonnousu- ja -laskuaikoja ja totesin päivän olevan noin kymmenen minuuttia lyhyempi kuin muutama päivä sitten.
Luonto on ihmeellinen, rakastan sitä ja rakastan kaikkea. Tuntuu puhtaalta ja tuntuu vapaalta. Tuntuu, että pystyn kaikkeen ja koko maailma on valmis mihin tahansa, samoin kuin minä. Rakastan hetkiä ja elämistä ja olemista. Rakastan sitä, kun juoksen keskipäivän kuumuudessa hiekkakuopalle ja nuori mäntymetsä vilisee ympärilläni ja sitten se päättyy ja kaikki avartuu ja näen sen maiseman aina uudelleen ja uudelleen. Ja kun juoksen sitä rinnettä ylös ja aurinko polttaa hiekkaa ja ihoa ja ilma seisoo ja tunnen hiekkapölyn varpaiden välissä ja ylhäällä kääntyessäni katsomaan taakse koko maailma on minun.
Rakastan, kun aurinko etsii tiensä silmillemme siitä pienen pienen ikkunanraosta. Ja kun toisena hetkenä se menee raskaiden synkkien pilvien taakse piiloon ja viileässä eteiskatoksessa kuuluu vain kaatosade ja ukkosen jyrinä ja näkyy ne monet monet sadepisarat ja toistuvat välähdykset. Ja kun sateen jälkeen luonto on täynnä pikkuruisia kristallikimpaleita siellä täällä, lehdissä, oksisssa, nurmella, ja ne näyttävät kauneutensa auringonvalon osuessa niihin. Ilma keuhkoissa tuntuu täysin uudelta.
Heinäkuu on kuukausi siinä missä kesäkuukin. Turha antaa ajatuksissaan sijaa ajalle ja sen oikuille, kun eletään tässä hetkessä, missä ajalle ei anneta minkäänlaista arvoa. Päivät ovat kaikki valloittavia. Huomenna ajetaan Hankoon ja tahdon mereen uimaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
olet ihana