No niin, tehdäänpä selväksi muutama asia.
En saa sänkyäni mitenkään päin ikkunan alle ilman, että ovesta ei mahdu enää sisään tai jos jotenkin mahtuisi, huoneessa ei pystyisi hengittämään. (Huone on ollut koko kesän vähän niin kuin kammottava kurja varasto.)
Olen asennevammaisin ihminen ikinä. Toissapäivänä maailmani romahti ja itkin (ja luulin vähintäänkin kuolevani) ja pyörin ympyrää ja kurkin kaappeihin. Illalla kuuntelin liian monennella vanhalla hiekkakuopalla maailmaa ja tuskaista hengitystäni ja löysin turvesuon ja autiotalon. (Tuskainen hengitys niistäkin.) Menin lampeen, tulin pois, menin takaisin ja koko ajan oli kuuma. Illalla jo niin niin pimeää ja jos supikoira olisi ampaissut tien yli hetkeä myöhemmin, olisin varmaan ajanut sen päältä.
Eilen tajuntaani taisi tulla hiukan selväpiirteisemmin se tosiasia, että joskus ensi viikolla mahdollisesti ehkä saattaisi alkaa koulu. Väliäkö sillä, nyt on loma. Olen maailman surkein opiskelija, kirjoitukset on vähän niin kuin ihan se ja sama. (Mitäs niistä on tehty sellainen suuri iljettävä mörkö, johon en tämän ikäisenä enää muka usko.) Toisina päivinä kysyn ääneen, että missäköhän olen vuoden päästä. Välillä tarkoittaen olinpaikkaani, suurimmaksi osaksi tarkoittaen matkaani ihmisenä. Toisina päivinä kuvittelen itseni vuoden päästä yhtenä epäonnistujana.
Mutta niin, kynnenaluset ovat mustikassa mustikasta päästyään ja ajatella, söin suklaata ja ahdistuin. Aiempina vuosina olen oudosti mieltänyt elokuun automaattisesti syksyksi. Nyt on lämmin ja elokuu ja kesä. Kesä kesä kesä. Ja tahdon vain sanoa, että syksy pelottaa ja vihastuttaa paljon.
Tahtoisin uimaan ja hyppimään laiturilta ja sukeltelemaan. Tahtoisin myös takaisin Saksaan ja jonnekin etelän lämpöön. Voi kun tuolla alemmalla pallonpuoliskolla olisi Suomen kaltainen paikka, josta voisi hankkia itselleen toisen asunnon ja asua aina puolet vuodesta siellä auringon kanssa piilossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
olet ihana