Mä olen koukussa Fazerin Puikula täysjyväruis -leipään.
Okei, mutta voi itku, tänään opo kertoi mulle, mitä teen, jos en pääse opiskelemaan, ja olo helpottui ja tuntuu yksinkertaisesti hyvältä. Elämä ei lopu. Mun pitäisi ehkä myös päästä eroon suorittamisesta ja saada jokin muu motiivi opiskelulle.
Mä olen vähän niin kuin lipunut läpi päivien. Viime yönä nukuin kymmenen tuntia. Kädet, käsivarret ja jalat kuivuivat heti tästä kylmästä syysilmasta, ei tätä ihmiskehoa ole luotu näin pohjoisille leveysasteille.
Muutamana päivänä kotiin ajaessani olen nähnyt tienvarressa kävelevän pakolaisia. Ensimmäisellä kerralla mietin, näinkö oikein. Tuntuu siltä kuin joku pandemia olisi lopulta levinnyt tähänkin kolkkaan ja nyt se oikeasti on täällä. Kuulostan joltain rasistilta. Oikeasti olen vain onnellinen, että ne ihmiset ovat vähintäänkin päässeet turvaan. Tänään siinä tienvarressa aurinkoisessa iltapäivässä käveli mies ja nainen käsikynkässä ja he hymyilivät, lapsi käveli heidän vieressään. Se näky lämmitti sydäntä.
Yksi päivä mulle tuli sellainen olo, että olin nähnyt unta, jossa puhuttiin saksaa. Mulle on käynyt myös kahtena iltana niin, että en ole saanut unta, olen ottanut melatoniinin, mennyt takaisin sänkyyn ja aamulla mulla ei ole mitään muistikuvaa, mitä sen jälkeen on tapahtunut eli mulla ei ole käsitystä, milloin olen nukahtanut ja kuinka kauan olen siinä ennen nukahtamista pyörinyt. Ihan kiva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
olet ihana