Ehkä toivoin käveleväni pitkin tulevan kotikaupunkini katuja.
Ehkä unohdin katsoa eteeni.
(Ja minähän en ikinä kompuroi.)
Sitten katson taivaalle ja suoraan silmieni edessä kaksi ohikiitävää hetkeä.
Toisessa hyvästellään ja toisessa toivotaan.
Kylmyys pistelee reisissä ja säärissä.
Juoksin eilen tunnin ja ymmärsin vuodenaikojen tuovan uusia ulottuvuuksia kaikkeen tekemiseen.
Olen pelkkiä hymyjä, en vain osaa näyttää niitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
olet ihana