Kameran muistikortilta löytyy pelkkää minää viimeisen kahden kuukauden ajalta. Hetket ovat mukamas puhelimessa, puhelin on hidas ja hermoja raastava, ja maailma muutti suuntaansa, kun näytön kulmaan tuli ensimmäinen pienen pieni särö.
Tässä elokuun 23. ja kesän viimeinen lämpö siinä päivässä. Kesä oli ihana, kesä jäi minuun, vaikka syksy teki tuloaan. Aamulla vahdin koiraa takapihalla ja katselin puita ja tajuntaani iskeytyi syksy paljon realistisemmin. Olen sulkenut syksyn pois mielestäni (ja kiitänyt päivien mukana). Ehkä se on ollut se aurinkoinen sää. Viime vuonna tähän aikaan höpisin päiväkirjassa innoissani jouluvalojen laittamisesta huoneeseeni. Nyt on täytynyt kuitenkin pysähtyä ja keskittyä ottamaan isompi askel eteenpäin. Ihmiset, ensi viikolla on marraskuu.
Ehkä hyvä näin. Hyvä, että en ole lähtenyt syksyyn mukaan sillä tavalla. Vaikka vuodenaikojen vaihtelut ovat ihastuttavia, olen elänyt jossain muualla. Tämä hetki on niin erilainen verrattuna vuodentakaiseen. Iskä ihmettelee vähäistä työmäärääni koulun suhteen. Itse ihmettelen, kuinka toinen huomaa sen. Olen tuntenut kouluun liittyen niin vähän ahdistusta, että olo on helpottunut. En menetä yöunia eikä epätoivo lamauta kesken kaiken. Elämän suhteen olen tuntenut niin paljon ahdistusta, että on pelottanut. Olen juurruttanut mieleeni täydellisesti opitun avuttomuuden. Inhottaa, kun kaikki ei voi olla tasapainossa. Inhottaa, kun ajattelen liikaa.
En tiedä, en tiedä. Tahtoisin mielen täynnä hienoja ideoita ja olla aloitteellinen mutta olen vain tällainen elelijä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
olet ihana