Joka ilmaan nousee savuna se vielä alas sataa

Tää aurinkoinen ja keväinen ilma saa mut ärsyttävän hyvälle tuulelle. Olen kuin joku positiivisuuden yli-ihminen, palvokaa minua. Ei, älkää kuitenkaan.

Mua pelottaa se paha olo, minkä on pakko joskus tulla tän hyvän olon jälkeen. Ei elämä voi aina tuntua näin helpolta ja myönteiseltä. Hyvä fiilis on jatkunut jo ainakin pari kuukautta. Pelottaa ahdistuminen ja stressaaminen. Millon se taas tulee? En uskalla edes ajatella, mutta silti mä aina väkisinkin sitä mietin. Surettaa ajatuskin sellaisesta henkisestä olosta. Ja pelottaa.

Aluksi paha olo karkottui sillä, etten tuntenut puolestaan mitään positiivista. Kaikki tuntui samalta. Tai mikään ei tuntunut miltään. Siinä vain eleli kaikkea samaa uudestaan ja uudestaan. Päivät toistuivat toisensa perään rutiininomaisesti, eikä mikään tuntunut pysäyttävän sitä kierrettä.

Sitten sitä alkoi löytämään pieniä iloja arkeen ja aina niitä tuli vain enemmän ja enemmän, ja mieli alkoi sulaa siitä syväjäästä. Ehkäpä valoisuuden runsastuminen ja talven taakse jättäminen ovat olleet osasyy hyvään oloon. Vaikkakin luulen siihen liittyvän monia muitakin asioita. Nyt niitä pieniä iloja putkahtelee esiin kuin sieniä sateella. Ne ovat antaneet aamuisin syyn nousta sängystä ylös ja suhtautua myönteisesti uuteen päivään. Aina on jotain, mitä odottaa.

Mikään ei ole ikuista ja joskus se paha olo tulee taas. Osaan olla pessimistinenkin.

Kärsimätön kakara odotteli tylsistyneenä iskää seuraksi pihalle ja päätti ajankulukseen kuvailla itseään.

Löysin iskällä kaapista veljen vanhan Pepsi-pullon vuodelta 2004 ja omasta mielestäni se oli niin komea, että ansaitsi paikan täyttämättömältä ylähyllyltä.
Siellä on jopa vanhat jähmeät jämät jumittuneena pullon kylkeen. Nam.