Vähänkö ahdistaa tällanen tunne, kun ei vaan jaksa tehdä mitään, kaikki tuntuu merkityksettömältä eikä ite tiedä mitä haluaa. Lukio ahdistaa aivan himo paljon. (Oon alkanut käyttämään etuliitettä himo joka yhteydessä ja se on ihan himo jepa. (Ja nyt tajusin että käytän näköjään automaattisesti muotoa alkaa tekemään, joten sehän on sitten hyvä, jos se on nyt ihan oikein ja yhtä sallittu kuin alkaa tehdä.)
Ihan kaikki, joka ikinen ihminen mun ympärilläni ahdistaa ja haluisin vaan kauas pois.
Ja tässä välissä iskä soitti jo toisen kerran ja kertoi kuinka Singapore oli siisti ja eri kansallisuudet ryhmittäytyneitä ja Indonesiassa aamulla bambumajan oven avatessa näkyi riisipelto, jonka jälkeen näki viidakon yli kaksi sammunutta tulivuorta.
Kyllästyttää kuinka mun elämä on sitä, että tuskailen ensiksi koulussa ja sitten kotona kaiken kouluun liittyvän kanssa ja odotan viikonloppua. Sitten kun on viikonloppu(tai aikaistettu viikonloppu), makaan peiton alla ja ahdistun kaikesta mitä ajattelen ja mitä jätän tekemättä.
Mä söin tänään kaiken jätskin. Enkä käynyt eilen juoksemassa enkä näköjään tänäänkään, joten huominenkin näyttää aika epätoivoiselta.
Oon vainoharhanen, kun luulen että se ihminen kävelee mun takana, kun kävelen kouluun. Kuulee vaan askeleet siinä korvan juuressa. Ja pidätän hengitystä ja lopulta jalat meinaa pettää alta, kun oon koulussa ja huomaan ettei se ollutkaan se.
Se on myös pelottavaa(vaikka kotona aina hupaisaa), kun yksi 8.- tai 9.-luokkalainen kulkee aina samalla bussilla mun kanssa iltapäivisin tuohon "laitokseen" ja se kattoo muhun aina kun mä en kato siihen. Se on oikeesti creepy.
Nyt voisin mennä koirien kanssa jäälle ihmettelemään tätä maailmaa ja elämää ja olemaan ahdistumatta liikaa. Mulla ei ole nyt yhtäkään kuvaa. Itku ja surku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
olet ihana