Tänään mun stressitaso on laskenut huimasti, mutta silti ei tunnu hyvältä.
Ja tänään äiti oli sittenkin tehnyt ruokaa ja oli parhainta tulla kotiin ja suunnata suoraan katettuun pöytään syömään herkkuruokaa. Äitit on siis parhaimpia. ♥ Mua hävettää, kun mietin omaa käytöstäni välillä.
Ja tänään ei ollut ahdistavaa istua bussissa, vaikka mun viereen tuli random poika. Mun sydän hakkas tuhatta ja sataa, kun bussi ohitti sen pysäkin missä yleensä jään pois, se oli aika hämmentävää.
Se on hirveen hassua miten mä tykkään joistakin ihmisistä tosi paljon. Niiku siitä matikan opesta, mun oposta(jonka nimi on myös Maiju(sekin on hassua)), yhdestä bussikuskista ja yhdestä mun ryhmäläisestä. Ne saa mut oudon hyvälle tuulelle ja elämä näyttää paljon valoisammalta, kun ne ihmiset näkee tai on niiden kanssa jonkinlaisessa vuorovaikutuksessa. Sellasia ihmisiä pitäis olla täällä enemmän. Sitten sellaista yleistä pahaa oloa ja surkeutta vois olla vähemmän. Kuulostan taas joltain yksinkertaiselta onnellisuus-friikiltä, joka kirjottaa suurilta tuntuvista oivalluksista ja toivoo turhia._.
♥
Ton mä kirjotin eilen, mutta päätin että en julkaise sitä sillon vaan joskus myöhemmin jos silloinkaan. (Kertokaa mulle ihmiset mihin kohtaan tohon lauseeseen kuuluu tulla pilkut?! D;)
Siinä oli niin paljon positiivisuutta ja mun ilta ja suhtautuminen seuraavaan päivään muuttui paljon myönteisemmäksi ton jälkeen.
Yö ei ollut niin myönteinen. Heräsin kolmelta täysin pirteänä valmiina lähtemään kouluun ja 5:45 uudestaan pirteänä.
Heräsin siis kuudelta. Ja yleensä en heräile kesken yön.
Puhuin tänään iskän kanssa kolme varttia puhelimessa. Tai siis pääosin olin hiljaa ja itkin ja kuuntelin. Ja tajusin kuinka mä olisin hukassa, upoksissa, poissa kaikesta, kokonaan yksin, kykenemätön mihinkään tai jotain muuta hirveää, jos mulla ei olisi sellaista ihmistä mun elämässä. Iskä on yksinkertaisesti ainoa ihminen, joka ihan oikeasti ymmärtää ja tietää, mutta silti mä ihmettelen miksi mä olen vieläkin tässä näin tällaisena.
Mä en oikein tiedä. Miten voi samaan aikaan tuntua niin helpottavalta, mutta silti niin epätoivoiselta?
Tuntuu että mä elän täällä kotona ihmisten kanssa, jotka ei tiedä musta yhtään mitään ja kaikki päivät on vain edellisen toistoa missä pyritään ajatusten, tunteiden hautaamiseen ja muihin arkipäiväisiin mitättömiin asioihin keskittymiseen ja suurentelemiseen. Se saa mut ärsyyntymään.
Heh. Sain jännän ajatuksen ja se sai aikaan perhosia vatsassa.
Mä unhoduin äsken suihkuun. Tai unohdin olevani suihkussa. Suihkussa itkeminen tuntuu jännittävältä, kun ei pysty tunnistamaan tai tuntemaan kyyneliä ja sitten ne sekottuu kaikkeen muuhun.
Rakastan myös tätä tunnetta, kun voi tehdä matikan läksyjä ajanvietteenä eikä vain hukkua läksyihin.
Ja mietin mitä pitäis tehdä, kun kengänpohjassa on reikä, josta kaikki ihmisten saastuttama ja likaama loska ja vesi menee sisään ja kastaa sukan ja villasukan.
Mulla on toiset kengät, mutta pelkään ihmisten pitävän niitä noloina ja tyhminä.
Edellisen postauksen otsikko on kirjasta Lokki Joonatan. Sain sen iskältä joululahjaks ja se oli mun mielestä surullinen.
Niitä hetkiä, kun istun bussissa ja menetän toivoni, kun bussi ajaa keskellä peltoja. -__-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
olet ihana